Alberto Giacomettin suurikokoinen veistos Kävelevä mies huudettiin Sotheby’sin huutokaupassa helmikuun alussa Lontoossa 58 miljoonalla punnalla. Veistoksen lähtöhinta oli huomattavasti matalampi – ’vain’ 12-18 miljoonaa puntaa – eli veistos todella haluttiin useampaan taidekokoelmaan. Monia suuri hinnannousu hämmästytti, mutta ei niitä, jotka ovat seuranneet 2000-luvun alussa kansanvälisen taidenäyttämön ehkä yhtä jännintä draamaa, Giacomettin perintöriitoja ja sen lisäksi vielä tekijänoikeusskandaalia. Tämä jos mikä on nostanut mielenkiintoa taiteilijaa kohtaan. Kun samanaikaisesti taiteilijan teoksia on varsin vähän markkinoilla myynnissä ja isot sveitsiläiset keräilijät sekä galleristit ovat panostaneet Giacomettin tuotantoon, ei lopputuloksena voi olla muuta kuin vahva hinnannousu. Artprice.comin mukaan vuonna 1998 Giacomettin teosten hintaindeksi oli 100 ja tammikuussa 2010 490 eli nousu oli melkoinen. Giacomettin veistoksen ajoitus oli tarkkaan suunniteltua. Samalla se oli tärkeä piristysruiske taidemarkkinoille.

 

 

Kiinnostus näyttäisi vain vahvistuvan myös esimerkiksi omasta sinisestä väristään kuuluisan Yves Kleinin ja viiltäjätaiteilija Lucio Fontanan teoksille. Kleinin hintataso on noussut kahdesta miljoonasta lähes kuuteen miljoonaan puntaan. Fontanan kuparinen Concetto Spaziale puolestaan nousi New Yorkissa kolmeen miljoonaan puntaan. Kun talous romahtaa, se näkyy äkillisenä ilmiönä taidemarkkinoilla siten, että kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Taidemarkkinat vaativat tuoretta taidetta nopeasti promotoimaan uusia ennätyksiä ja tuomaan uusia isoja provisioita mahdollisimman monelle. Silloin valitaan ’blue chip’ -teoksia eli kaikkein parhainta ja laadukkainta taidetta. Kyse näyttäisi olevan juuri suhdannevaihteluteoriastani, josta olen saanut huomiota ulkomaisilta akateemisilta taidemarkkinoiden asiantuntijoilta. Laskusuhdanne on kiinnostavinta ja kaikista tärkeintä aikaa taidesijoittamisessa. Parhaita ehdokkaita ovat niiden taiteilijoiden tuotannot, joiden tarjonta on tarpeeksi niukkaa, teoksia ei ole kulutettu huutokaupoissa, hintaennätyksillä on uutisarvoa, taustalla on vahvoja keräilijöitä ja galleristeja ja mitkä ennen laskukautta herättivät kiinnostusta arvostetuimmissa taidemuseoissa ja taidemessuilla. Taidemarkkinoilla liikkuva hiljainen tieto on harvain vallassa ja sen saaminen on haastavinta. Samalla tärkeää on myös ennakointi ja eri toimijoiden motivaatioiden ja valtaklikkien analysointi.

 

 

Talouden vaikutus taidemarkkinoihin on tieteellisesti osoitettu useita kertoja ja siksi se on huomioitava taidesijoittamisessa. Taide-esineiden keräily on ihmiselle luonteenomaista aikakauteen katsomatta. Kun ihminen vaurastuu, riippumatta kulttuurisidonnaisuudesta, hän yleensä parantaa elintasoaan hankkimalla uuden kodin, kakkoskodin, kolmoskodin toisesta maasta, autoja, matkustelee, habitus vaihtuu ja hän alkaa sijoittaa. Lopulta kun tilanne on vakiintunut ja perustarpeet tyydytetty astuu kuvioon kenties hyväntekeväisyys, ehkä uuteen sosiaaliluokkaan siirtymisen myötä on tullut myös kultivoitunut taideharrastus. Kaikki nämä piirteet ovat ihmiselle tyypillisiä ja siten ennalta arvattavia. Useimmiten uuden teknologisen keksinnön tai ihmiskunnan perustarpeita tyydyttävän arkipäivään liittyvän palvelun myötä tulee pääoman kasaantumisia ja sitä myötä uusia taiteen keräilijöitä. Yhteiskunnan vaurastuminen kehittää kulttuuria, joka taas stimuloi taidemarkkinoita. Viimeaikaisin hyvä esimerkki on vaikkapa Kiina, missä keskiluokka kasvaa, vauraat vaurastuvat entisestään ja taidehankinnat lisääntyvät.

 

Tällä hetkellä kalliimpien teosten myynti on hyvin keskittynyttä, koska talousahdinko on koetellut yllättävän maailmanlaajuisesti. Keräilijöiden kärkipää on kuitenkin kaventunut. 1990-luvulla nousivat Itä-Euroopan taiteen parhaimmiston hinnat, 2000-luvulla kiinalaisen ja venäläisen taiteen hinnat. Nyt 2010-luvulla uskotaan, että Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja arabimaissa hinnat tulevat nousemaan. Toisaalta esimerkiksi Dubain kasvava taidemyynti takkuaa maan vanhoillisuuden vuoksi. Monet taiteen välittäjät ovat pettyneinä huomanneet, että taidekauppa ei ole vielä länsimaisella tasolla, vaikka teokset olisivat samoja tai sopivasti arabien makuun valikoituja. Viime helmikuun jälkeen taidesijoittajat ovat kuitenkin palanneet takaisin taidemarkkinoille. Maailman halutuimpien taideteosten hinnat ovat jälleen kääntyneet kasvusuuntaan.

 

 

Maailman kalliimpien taideteosten myyjiä ei ole montaa, suurin piirteiden saman verran kuin ihmisellä sormia. Useimmiten supervarakkailla on omat asiantuntijansa, joiden kanssa myyjät asioivat. Tämä on hyvä, sillä kalleimmat teokset vahvoilla proveniensseilla edellyttävät ammattilaisia asioiden hoidossa. Harvemmin myyjä edes tapaa keräilijää, vaan hoitaa myynnin keräilijän taidekonsultin, asianajajan ja pankinjohtajan kanssa. Pelkkä prosessi on yleensä hintava. Teoksen lennättäminen vakuutuksen kanssa businessluokan lentolipuilla on kaikkea muuta kuin edullista. Yleensä ostajaehdokas lentääkin katsomaan teosta. Monia kalleimpia teoksia säilytetään vapaasatamissa, minne ei pääse katsomaan ilman pankinjohtajan todistusta siitä, että tilillä on katetta teoksen hinnan verran eli yleensä vähintään miljoonia euroja.

 

 

Kalleimmat taideteokset ovat sen hintaisia, kuin mitä niiden mukana tulevat dokumentit todistavat. Jos esimerkiksi Paul Gauguinin Tahitilaisnaisia kuvaavan maalauksen vahvistetussa proveniensissa lukee Vollardin kokoelma, ei voi olla muuta kuin onnellinen parhaasta taustasta. Provenienssi on tärkeä peruste sille, miksi saman taiteilijan kahden hyvin samankaltaisen teoksen hinnoissa saattaa olla kymmenien miljoonien eurojen ero. Taiteen hinta voi joskus vaikuttaa suurelta mysteeriltä. Sitä se joskus onkin, mutta periaatteessa hintojen lainalaisuudet ovat yllättävän selviä. Jälkimarkkinoilla hinnat saattavat vaihdella ihan vain siksi, että toisen samankaltaisen taiteilijan teosta on myymässä moni välittäjä, joista jokainen saa oman siivunsa myynnistä ja tämä kerroksellinen provisio näkyy lopputuloksena korkeampana hintana. Toisinaan samankaltainen teos taas saattaa olla moninkertaisesti kalliimpi vain siksi, että sen taustatiedot ovat huomattavasti paremmat ja teos myydään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hyvän ja huonon, miljoonan euron ja sadan miljoonan euron esimerkiksi Picasson maalausten hinnoissa dokumentit ovat useimmiten se ratkaiseva tekijä.

 

Miljoonien eurojen arvoisten taideteosten oston kohdalla on päivänselvää, että ostaja on erittäin kiinnostunut tarkistamaan ostokohteen mukana tulevat dokumentit. Näitä taustatietoja on aina olemassa kalleimmista teoksista. Jos ei olisi, niin teosten hinnat eivät olisi päässeet niin korkeiksi. Käytännössä niiden tunnettujen taiteilijoiden teokset, joiden mukana ei tule dokumentteja, eivät ole sijoituskohteita, vaikka myyjä niin väittäisikin. Dokumenteissa tärkeitä ovat omistajatiedot, näyttelyt ja kirjallisuus. Näyttelyt ovat siinä mielessä hyviä, että näyttelyistä tehdään katalogit, joista voi tarkistaa, että teos on todella ollut näyttelyssä. Jos esimerkiksi Francis Baconin kaksimetrisen maalauksen provenienssissa lukisi Marlboro Gallery tai Mary Boone Gallery New Yorkissa, olisi se hyvä tieto, koska tausta on erinomainen. Nämä galleriat ovat arvostettuja ja sieltä on helppo vahvistaa tieto.

 

Lähtökohta taustatietojen tarkistamisessa on oltava se, että keräilijä itse saattaa kaunistella asioita ja jokainen dokumentti voi olla väärennös, aina konservaattorin todistuksesta lähtien. Usein väärentäjillä on ollut arvoteoksen konservaattorin todistus, joka on kopioitu hyvin samankaltaisiksi. Esimerkiksi Jean-Michel Basquiatin maalauksen taustatiedoissa provenienssi on vahva, jos sen mukana tulee dokumentti, jossa näkyy vaikkapa, että teos on ostettu suoraan taiteilijalta ja teoksen aitoustodistuksen on antanut Gerard Basquiat Jean-Michel Basquiatin säätiöstä. Esimerkiksi Pablo Picasson tuotannossa teosten aitoustodistuksissa on yksi nimi ylitse muiden. Nimi on varjeltu salaisuus eikä se tule tässäkään yhteydessä esille, mutta tällaisten pienten detaljien avulla voidaan tarkistaa lähtökohtia teoksen aitoudelle. Asia on sama joka sektorilla. Henkilö, joka tuntee hyvin toimialueensa, tietää perusasiat, jotka ammatinharjoittajan tulee tietää. Itse olen huomannut, että puhelinkeskustelu on hyvä tapa raakata pois ne tuntemattoman taiteen välittäjän tarjoamat, yleensä ylihinnoitellut teokset, joita myyjä ei osaa argumentoida taiteen ammattilaisen tavoin. Siitä jo paljastuu, että myyjä esittää, eikä tunne itsekään myymäänsä taideteosta tarpeeksi hyvin osatakseen tulkita esimerkiksi teoksen aitoutta.

 

 

Maailman kalleimmat teokset ovat sijoituskohteita. Vai kuka oikeasti laittaisi rahaansa kiinni runsaasti ilman, että uskoisi teoksen arvon säilymiseen ja mielellään vahvaan arvonnousuun? Jos varakkaat eivät itse osaa ajatella, niin heillä on vahva asiantuntijakaarti, jotka ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin varakas laittaa rahansa hyväntekeväisyyteen kuin maksaa viisi miljoonaa arvottomasta teoksesta. Useimmiten, kun keskustellaan ovatko teokset sijoituskohteita, keskustelijat puhuvat eri asioista. Yli miljoonan euron teokset ovat varmuudella sijoituskohteita, vaikka ani harvat muutaman tuhannen euron hintaisetkin teokset voivat olla sijoituskohteita. Keräilijän ei silti tarvitse ostaa teosta tehdäkseen sillä voittoa vaan hän saattaa samalla sisustaa kotiaan tyylikkäästi taidehistorian avulla. Hyvin usein taiteen oston motiivina onkin sijoitusriskin hajauttaminen. Supervarakkaat esimerkiksi Yhdysvalloissa saattavat ostaa taidetta ja lahjoittaa sitä taidemuseolle saadakseen poistoja verotukseen. Rahan peseminen taiteen avulla on myös suhteellisen hyvin vaiettu asia, vaikkakin monien tiedossa. Rahanpesulait ovat kiristyneet viime vuosina ja siksi yksikään arvonsa tunteva taiteen välittäjä ei ota välitettäväksi teosta, jonka rahan alkuperää omistaja ei suostu kertomaan. 

 

Taidesijoittamisessa on lisäksi vielä huomioitava, miten miellyttävä tai koskettava teos on. Taiteilijan tuotannossa poikkeava erikoisuus voi olla arvokas lisä hyvin hallittuun taidekokoelmaan. Taidesijoittamisessa lähtökohta on usein päinvastoin. Yleensä mitä vahvemmin teos on sen mielikuvan kaltainen, mikä kuvastaa parhaiten taiteilijan tuotantoa, se on hyvä sijoituskohde.

 

Ani harvalla on mahdollisuus ostaa parasta laatutaidetta. Useimmiten parhaimmat työt eivät edes tule huutokauppaan vaan ne myydään yksityisesti. Ostovoimainen tunnettu keräilijä on hyvässä asemassa saadakseen mahdollisuuden teosten ostoon. Toisaalta myös taiteen välittäjän täytyy olla todella hyvämaineinen ja arvostettu saadakseen kalleimpia laatuteoksia välitettäväksi. Tähänkin on vain harvalla mahdollisuus. Kalleimmat teokset ovat haluttuja välityskohteita, koska myös provisiot ovat isoja. Huippuvälittäjät kilpailevat näistä teoksista isojen huutokauppatalojen kuten Sotheby’s, Christie’s ja Phillips de Puryn kanssa. 2000-luvulla kilpailu meni niin kovaksi, että huutokauppatalot alkoivat antaa eräänlaisen tyytyväisyystakuun asiakkaalle, jotta tämä suostuu antamaan teos myyntiin. Omistaja sai sovitun summan itselleen, myytiin teos tai ei. Huutokauppojen julkinen myynti voi olla riskaabelia teokselle, jos teosta ei myydäkään. Teoksen myynti on oltava huolella ajoitettua ja hinnan on oltava juuri kohdallaan.

 

 

 

 

 

Alberto Giacomettin suurikokoinen veistos Kävelevä mies huudettiin Sotheby’sin huutokaupassa helmikuun alussa Lontoossa 58 miljoonalla punnalla. Veistoksen lähtöhinta oli huomattavasti matalampi – ’vain’ 12-18 miljoonaa puntaa – eli veistos todella haluttiin useampaan taidekokoelmaan. Monia suuri hinnannousu hämmästytti, mutta ei niitä, jotka ovat seuranneet 2000-luvun alussa kansanvälisen taidenäyttämön ehkä yhtä jännintä draamaa, Giacomettin perintöriitoja ja sen lisäksi vielä tekijänoikeusskandaalia. Tämä jos mikä on nostanut mielenkiintoa taiteilijaa kohtaan. Kun samanaikaisesti taiteilijan teoksia on varsin vähän markkinoilla myynnissä ja isot sveitsiläiset keräilijät sekä galleristit ovat panostaneet Giacomettin tuotantoon, ei lopputuloksena voi olla muuta kuin vahva hinnannousu. Artprice.comin mukaan vuonna 1998 Giacomettin teosten hintaindeksi oli 100 ja tammikuussa 2010 490 eli nousu oli melkoinen. Giacomettin veistoksen ajoitus oli tarkkaan suunniteltua. Samalla se oli tärkeä piristysruiske taidemarkkinoille.

 

 

Kiinnostus näyttäisi vain vahvistuvan myös esimerkiksi omasta sinisestä väristään kuuluisan Yves Kleinin ja viiltäjätaiteilija Lucio Fontanan teoksille. Kleinin hintataso on noussut kahdesta miljoonasta lähes kuuteen miljoonaan puntaan. Fontanan kuparinen Concetto Spaziale puolestaan nousi New Yorkissa kolmeen miljoonaan puntaan. Kun talous romahtaa, se näkyy äkillisenä ilmiönä taidemarkkinoilla siten, että kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Taidemarkkinat vaativat tuoretta taidetta nopeasti promotoimaan uusia ennätyksiä ja tuomaan uusia isoja provisioita mahdollisimman monelle. Silloin valitaan ’blue chip’ -teoksia eli kaikkein parhainta ja laadukkainta taidetta. Kyse näyttäisi olevan juuri suhdannevaihteluteoriastani, josta olen saanut huomiota ulkomaisilta akateemisilta taidemarkkinoiden asiantuntijoilta. Laskusuhdanne on kiinnostavinta ja kaikista tärkeintä aikaa taidesijoittamisessa. Parhaita ehdokkaita ovat niiden taiteilijoiden tuotannot, joiden tarjonta on tarpeeksi niukkaa, teoksia ei ole kulutettu huutokaupoissa, hintaennätyksillä on uutisarvoa, taustalla on vahvoja keräilijöitä ja galleristeja ja mitkä ennen laskukautta herättivät kiinnostusta arvostetuimmissa taidemuseoissa ja taidemessuilla. Taidemarkkinoilla liikkuva hiljainen tieto on harvain vallassa ja sen saaminen on haastavinta. Samalla tärkeää on myös ennakointi ja eri toimijoiden motivaatioiden ja valtaklikkien analysointi.

 

 

Talouden vaikutus taidemarkkinoihin on tieteellisesti osoitettu useita kertoja ja siksi se on huomioitava taidesijoittamisessa. Taide-esineiden keräily on ihmiselle luonteenomaista aikakauteen katsomatta. Kun ihminen vaurastuu, riippumatta kulttuurisidonnaisuudesta, hän yleensä parantaa elintasoaan hankkimalla uuden kodin, kakkoskodin, kolmoskodin toisesta maasta, autoja, matkustelee, habitus vaihtuu ja hän alkaa sijoittaa. Lopulta kun tilanne on vakiintunut ja perustarpeet tyydytetty astuu kuvioon kenties hyväntekeväisyys, ehkä uuteen sosiaaliluokkaan siirtymisen myötä on tullut myös kultivoitunut taideharrastus. Kaikki nämä piirteet ovat ihmiselle tyypillisiä ja siten ennalta arvattavia. Useimmiten uuden teknologisen keksinnön tai ihmiskunnan perustarpeita tyydyttävän arkipäivään liittyvän palvelun myötä tulee pääoman kasaantumisia ja sitä myötä uusia taiteen keräilijöitä. Yhteiskunnan vaurastuminen kehittää kulttuuria, joka taas stimuloi taidemarkkinoita. Viimeaikaisin hyvä esimerkki on vaikkapa Kiina, missä keskiluokka kasvaa, vauraat vaurastuvat entisestään ja taidehankinnat lisääntyvät.

 

Tällä hetkellä kalliimpien teosten myynti on hyvin keskittynyttä, koska talousahdinko on koetellut yllättävän maailmanlaajuisesti. Keräilijöiden kärkipää on kuitenkin kaventunut. 1990-luvulla nousivat Itä-Euroopan taiteen parhaimmiston hinnat, 2000-luvulla kiinalaisen ja venäläisen taiteen hinnat. Nyt 2010-luvulla uskotaan, että Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja arabimaissa hinnat tulevat nousemaan. Toisaalta esimerkiksi Dubain kasvava taidemyynti takkuaa maan vanhoillisuuden vuoksi. Monet taiteen välittäjät ovat pettyneinä huomanneet, että taidekauppa ei ole vielä länsimaisella tasolla, vaikka teokset olisivat samoja tai sopivasti arabien makuun valikoituja. Viime helmikuun jälkeen taidesijoittajat ovat kuitenkin palanneet takaisin taidemarkkinoille. Maailman halutuimpien taideteosten hinnat ovat jälleen kääntyneet kasvusuuntaan.

 

 

Maailman kalliimpien taideteosten myyjiä ei ole montaa, suurin piirteiden saman verran kuin ihmisellä sormia. Useimmiten supervarakkailla on omat asiantuntijansa, joiden kanssa myyjät asioivat. Tämä on hyvä, sillä kalleimmat teokset vahvoilla proveniensseilla edellyttävät ammattilaisia asioiden hoidossa. Harvemmin myyjä edes tapaa keräilijää, vaan hoitaa myynnin keräilijän taidekonsultin, asianajajan ja pankinjohtajan kanssa. Pelkkä prosessi on yleensä hintava. Teoksen lennättäminen vakuutuksen kanssa businessluokan lentolipuilla on kaikkea muuta kuin edullista. Yleensä ostajaehdokas lentääkin katsomaan teosta. Monia kalleimpia teoksia säilytetään vapaasatamissa, minne ei pääse katsomaan ilman pankinjohtajan todistusta siitä, että tilillä on katetta teoksen hinnan verran eli yleensä vähintään miljoonia euroja.

 

 

Kalleimmat taideteokset ovat sen hintaisia, kuin mitä niiden mukana tulevat dokumentit todistavat. Jos esimerkiksi Paul Gauguinin Tahitilaisnaisia kuvaavan maalauksen vahvistetussa proveniensissa lukee Vollardin kokoelma, ei voi olla muuta kuin onnellinen parhaasta taustasta. Provenienssi on tärkeä peruste sille, miksi saman taiteilijan kahden hyvin samankaltaisen teoksen hinnoissa saattaa olla kymmenien miljoonien eurojen ero. Taiteen hinta voi joskus vaikuttaa suurelta mysteeriltä. Sitä se joskus onkin, mutta periaatteessa hintojen lainalaisuudet ovat yllättävän selviä. Jälkimarkkinoilla hinnat saattavat vaihdella ihan vain siksi, että toisen samankaltaisen taiteilijan teosta on myymässä moni välittäjä, joista jokainen saa oman siivunsa myynnistä ja tämä kerroksellinen provisio näkyy lopputuloksena korkeampana hintana. Toisinaan samankaltainen teos taas saattaa olla moninkertaisesti kalliimpi vain siksi, että sen taustatiedot ovat huomattavasti paremmat ja teos myydään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hyvän ja huonon, miljoonan euron ja sadan miljoonan euron esimerkiksi Picasson maalausten hinnoissa dokumentit ovat useimmiten se ratkaiseva tekijä.

 

Miljoonien eurojen arvoisten taideteosten oston kohdalla on päivänselvää, että ostaja on erittäin kiinnostunut tarkistamaan ostokohteen mukana tulevat dokumentit. Näitä taustatietoja on aina olemassa kalleimmista teoksista. Jos ei olisi, niin teosten hinnat eivät olisi päässeet niin korkeiksi. Käytännössä niiden tunnettujen taiteilijoiden teokset, joiden mukana ei tule dokumentteja, eivät ole sijoituskohteita, vaikka myyjä niin väittäisikin. Dokumenteissa tärkeitä ovat omistajatiedot, näyttelyt ja kirjallisuus. Näyttelyt ovat siinä mielessä hyviä, että näyttelyistä tehdään katalogit, joista voi tarkistaa, että teos on todella ollut näyttelyssä. Jos esimerkiksi Francis Baconin kaksimetrisen maalauksen provenienssissa lukisi Marlboro Gallery tai Mary Boone Gallery New Yorkissa, olisi se hyvä tieto, koska tausta on erinomainen. Nämä galleriat ovat arvostettuja ja sieltä on helppo vahvistaa tieto.

 

Lähtökohta taustatietojen tarkistamisessa on oltava se, että keräilijä itse saattaa kaunistella asioita ja jokainen dokumentti voi olla väärennös, aina konservaattorin todistuksesta lähtien. Usein väärentäjillä on ollut arvoteoksen konservaattorin todistus, joka on kopioitu hyvin samankaltaisiksi. Esimerkiksi Jean-Michel Basquiatin maalauksen taustatiedoissa provenienssi on vahva, jos sen mukana tulee dokumentti, jossa näkyy vaikkapa, että teos on ostettu suoraan taiteilijalta ja teoksen aitoustodistuksen on antanut Gerard Basquiat Jean-Michel Basquiatin säätiöstä. Esimerkiksi Pablo Picasson tuotannossa teosten aitoustodistuksissa on yksi nimi ylitse muiden. Nimi on varjeltu salaisuus eikä se tule tässäkään yhteydessä esille, mutta tällaisten pienten detaljien avulla voidaan tarkistaa lähtökohtia teoksen aitoudelle. Asia on sama joka sektorilla. Henkilö, joka tuntee hyvin toimialueensa, tietää perusasiat, jotka ammatinharjoittajan tulee tietää. Itse olen huomannut, että puhelinkeskustelu on hyvä tapa raakata pois ne tuntemattoman taiteen välittäjän tarjoamat, yleensä ylihinnoitellut teokset, joita myyjä ei osaa argumentoida taiteen ammattilaisen tavoin. Siitä jo paljastuu, että myyjä esittää, eikä tunne itsekään myymäänsä taideteosta tarpeeksi hyvin osatakseen tulkita esimerkiksi teoksen aitoutta.

 

 

Maailman kalleimmat teokset ovat sijoituskohteita. Vai kuka oikeasti laittaisi rahaansa kiinni runsaasti ilman, että uskoisi teoksen arvon säilymiseen ja mielellään vahvaan arvonnousuun? Jos varakkaat eivät itse osaa ajatella, niin heillä on vahva asiantuntijakaarti, jotka ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin varakas laittaa rahansa hyväntekeväisyyteen kuin maksaa viisi miljoonaa arvottomasta teoksesta. Useimmiten, kun keskustellaan ovatko teokset sijoituskohteita, keskustelijat puhuvat eri asioista. Yli miljoonan euron teokset ovat varmuudella sijoituskohteita, vaikka ani harvat muutaman tuhannen euron hintaisetkin teokset voivat olla sijoituskohteita. Keräilijän ei silti tarvitse ostaa teosta tehdäkseen sillä voittoa vaan hän saattaa samalla sisustaa kotiaan tyylikkäästi taidehistorian avulla. Hyvin usein taiteen oston motiivina onkin sijoitusriskin hajauttaminen. Supervarakkaat esimerkiksi Yhdysvalloissa saattavat ostaa taidetta ja lahjoittaa sitä taidemuseolle saadakseen poistoja verotukseen. Rahan peseminen taiteen avulla on myös suhteellisen hyvin vaiettu asia, vaikkakin monien tiedossa. Rahanpesulait ovat kiristyneet viime vuosina ja siksi yksikään arvonsa tunteva taiteen välittäjä ei ota välitettäväksi teosta, jonka rahan alkuperää omistaja ei suostu kertomaan. 

 

Taidesijoittamisessa on lisäksi vielä huomioitava, miten miellyttävä tai koskettava teos on. Taiteilijan tuotannossa poikkeava erikoisuus voi olla arvokas lisä hyvin hallittuun taidekokoelmaan. Taidesijoittamisessa lähtökohta on usein päinvastoin. Yleensä mitä vahvemmin teos on sen mielikuvan kaltainen, mikä kuvastaa parhaiten taiteilijan tuotantoa, se on hyvä sijoituskohde.

 

Ani harvalla on mahdollisuus ostaa parasta laatutaidetta. Useimmiten parhaimmat työt eivät edes tule huutokauppaan vaan ne myydään yksityisesti. Ostovoimainen tunnettu keräilijä on hyvässä asemassa saadakseen mahdollisuuden teosten ostoon. Toisaalta myös taiteen välittäjän täytyy olla todella hyvämaineinen ja arvostettu saadakseen kalleimpia laatuteoksia välitettäväksi. Tähänkin on vain harvalla mahdollisuus. Kalleimmat teokset ovat haluttuja välityskohteita, koska myös provisiot ovat isoja. Huippuvälittäjät kilpailevat näistä teoksista isojen huutokauppatalojen kuten Sotheby’s, Christie’s ja Phillips de Puryn kanssa. 2000-luvulla kilpailu meni niin kovaksi, että huutokauppatalot alkoivat antaa eräänlaisen tyytyväisyystakuun asiakkaalle, jotta tämä suostuu antamaan teos myyntiin. Omistaja sai sovitun summan itselleen, myytiin teos tai ei. Huutokauppojen julkinen myynti voi olla riskaabelia teokselle, jos teosta ei myydäkään. Teoksen myynti on oltava huolella ajoitettua ja hinnan on oltava juuri kohdallaan.