Keynes, Hayek ja kantani talousideologioihin
Tänään julkaistaan taloustieteen Nobel. Hayek sellaisen sai ja varmaan olisi saanut Keyneskin, jos palkintoa ei olisi perustettu yli 20 vuotta Keynesin varhaisen kuoleman jälkeen, sillä taloustieteen Nobel EI ole Alfred Nobelin perustama (vaan Ruotsin keskuspankin). Asia on aiheuttanut tiedemaailmassa paljon porua, sillä ei ole niin pientä asiaa, etteikö tutkijat siitä jaksaisi riidellä.
Johdanto
Aloitan kertomalla oman kantani, jotta sitä ei tarvitsisi etsiä rivien välistä: Ihmiset, yritykset ja yhteiskunnat reagoivat ympäristöönsä. Jos avaan rankkasateella sateenvarjon, taustalta on turha etsiä ideologiaa, jonka mukaan pelkäisin vettä, en peseytyisi ja joisin vain 96 % pirtua, kyllä kyse on pelkästä pragmatismista. Ko. kirjan suuri ansio on liittää em. talousideologit ympäristöönsä.
Hayek koki Itävallan suurinflaation 1918 jälkeen, Keynes brittien työttömyyden 1930-luvulla, 10 % työvoimasta oli vuosia työttömänä (USA:ssa luku oli vielä hyvin paljon suurempi, yli 25 %). Kumpikin mies otti oman kokemuksensa talousoppinsa ytimeksi: Hayek piti inflaatiota suurimpana yhteiskunnallisena uhkana, Keynes työttömyyttä. Kirjan suuri ansio on esittää kuiva aihe varsin konkreettisin esimerkein: Keynes oli biseksuaali ja tiesi Cambridgen homopiirien kommunistisuudesta, viidestä heikäläisestä tuli KGB:n agentteja. Yhteiskunnan ylläpitämiseksi työttömyyttä piti hillitä Keynesin mielestä.
”Oikeisto – vasemmisto”
Keynesin ja Hayekin nimiin on liitetty poliittisia määreitä, jotka ovat jokseenkin naurettavia. Todellisuudessa Keynes oli kait puoluepoliittisestikin brittiläinen ”liberaali”, (ilman puoluetaustaa sanalla ”liberaali” tuskin on mitään järkevää sisältöä). Hayek oli nuoruudessaan vasemmistolainen. Ja etenkin Keynes kannatti verojen alentamista, siis 1980-luvun ”oikeistolaisuutta”.
Keynes kuoli jo 1946. Toisen maailmansodan jälkeen julkinen talous on ”lännessä” kasvanut suuresti, alkusysäys oli sotatalous 1945 asti. Jos julkinen talous on kasvanut liian suureksi, Keynesillä ei ole vastuuta kuolemansa jälkeisiin asioihin. On totta, että hän piti mahdollisena julkista kulutusta myös vähemmän järkeviin kohteisiin, mutta toisaalta hänen mukaansa elvytys piti rajata vain suhdannekuopan pohjalle. Käytännössä EU:ssa on elvytetty vuosikymmeniä!
Hayek eli pitkän elämän ja ehti nähdä oppiensa elpymisen 1980-luvulla. Kirjassa kuvataan synkin värein Kennedyn ja Bush jr:n talouspolitiikkaa, erityistä kiitosta saavat puolestaan Thatcher ja Reagan, jolla jälkimmäiselläkin oli aivan aitoa, omakohtaista kiinnostusta Hayekin oppeihin.
Hayekin opit saivat vain kovan kolauksen finanssikriisissä. Tultiin samaan tilanteeseen kuin (teoreettisissa keskusteluissa yliopistoissa) jo 1930-luvulla. Kukaan ei uskaltanut antaa markkinavoimien tuhota yhteiskuntaa niin kauaa, että markkinat olisivat itse korjanneet itsensä. Tämä olisi niin 1930-luvulla kuin 2007-9 tarkoittanut pankkimaailman täydellistä romahtamista.
Lopuksi
Reaganin ansiot eivät liittyneet viime kädessä budjettitasapainoon, inflaatioon tai työttömyyteen. Nixon oli ”crook”, jota seurasi presidenttinä pari tyhjänpäiväisyyttä. Reagan sai kansalaiset uskomaan jälleen maansa vahvuuksiin. Maailmassa ei ole suurempaa realiteettia, kuin se, että tarpeeksi moni uskoo johonkin tarpeeksi lujasti. Tähän taloudessa ei osata kiinnittää huomiota.
Kaikkiaan kirja antaa sujuvasti hyvän kuvan brittien ja USA:n taloudesta ja sitä ohjanneesta politiikasta sadan vuoden ajalta!
Kuvassa Cambridgen kampusta.
Oma kommenttisi siitä että ”kirjan suuri ansio on liittää em. talousideologit ympäristöönsä” on minullekin lähellä sydäntä.
Monet talousideologit ja muutkin omasta mielestään asiaansa ajavat tulisi liittää ympäristöönsä eikä kritisoida heitä tämän päivän mittapuilla.
Suurten ajattelioiden (Marx, Platon, Tuomas Akviinolainen, Keynes, Hayek, Hobbes, Locke, Rousseuau, John Stuart Mill, Machiavelle…) ajatukset tulisi tulkita heidän omasta ympäristöstään lähtien. Vain sillä tavalla heidän ajattelustaan löytää oleellisen ymmärryksen.
Luonnontieeteissä on teorioita (algegrat, geometria, fysiikan peruslait, kemian ja biologian peruslainalaisuudet,…) joita ei tarvitse tulkita kirjoittajansa ympäristöstä lähtien. Ne kertovat tulkitsijastaan riippumattomia ”tosiasian” tuntuisia toistuvaisuuksia ympäristöstämme.
Ovatko yhteiskuntaa käsittelevät teoriat sitten jotenkin epämääräisempiä ja vähemmän hyviä kun edes parhaat ajattelijat eivät ole löytäneet pysyviä toistuvia rakenteita jotka olisivat tulkinnasta riippumattomia. Vastauksena tähän monet ovat ottaneet esille fysiikan lakien sumeuden vielä muutamia satoja vuosia sitten. Silti silloin käyty keskustelu (esim Tuomas Akviinolainen, Hume, Demokritos) sisälsi arvokkaan lähtökohdan tämän päivän eksakteille tieteille.
Jotkut päätyvät oppi-isiksi pyytämättä ja yllättäen. Melkoista rutiinityötä esikunnissa tehnyt kenraalimajuri Clausewitz laati käsikirjoitusta. Hänen metodinaan oli esittää väite ja sille vastaväite: teoreettisella tasolla hän näki, että sodassa voimat on jännitettävä äärimmilleen. Tämän väitteen hän toisaalta kumosi sen takia, että käytännössä sodalla on poliittinen tavoite, joka voi olla vähäinenkin.
Vaimolleen C. kirjoitti, että käsiksen n. 20 alaluvusta pari alkaa olla valmis. Sitten hän kuoli koleraan 51-vuotiaana. Maailman ehkä tunnetuimman sotilaallisen tutkielman alkusanat kirjoitti leski Marie von Clausewitz, joka tiettävästi osallistui miehensä kirjoitustyöhön aktiivisesti ja toimitti koko tuotannon.
Kun km. Carl v. Clausewitzin tekstistä ottaa yhden palan (kuten maailman sotakouluissa – myös Suomessa – on tehty tuhansia kertoja), joutuu taatusti harhateille. Teesin ja antiteesin jälkeinen synteesi jäi km. C v C:ltä kokonaan tekemättä.