Solidiumista on lopulta noussut keskustelu julkisen vallan huipulla. Kun itse kirjoitin ensimmäiset kommenttini liki pari vuotta sitten, ei aihe kiinnostanut ketään, vaikka yhtiö teki satojen miljoonien kauppoja. Ne sivuttiin pikku-uutisina, eikä yksikään poliitikko eväänsä heilauttanut. Nyt jo usea ministeri on ottanut reippaasti kantaa aivan eri tavoittein. Rkp:n pj Haglund haluaa purkaa Solidiumin ja myydä kaikki valtion pörssiosakkeet. Tähän otin kantaa jo aiemmin Piksussa reilu kuukausi sitten, mutta lyhyesti: miksi valtion pitäisi myydä hyvin tuottavaa omaisuuttaan? Vain siksi, että omistukset tuottavat päänsärkyä päättäjille? Todella sankarillista.

Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki ei myisi omistuksia, vaan purkaisi Solidiumin ja siirtäisi omistukset omistajaohjauksesta vastaavan ministerin hallintaan, samalla tietysti koko hallituksen ja eduskunnan valvontaan ja hallitusneuvottelujen kohteeksi. Arhinmäki on ärsyyntynyt Rautaruukin myynnistä SSAB:lle. Hänestä tällaiset kaupat eivät saa toteutua ilman poliittista siunausta. Arhinmäen ajatus selvästi on, että sankarilliset vasemmistopoliitikot estäisivät yhtiöiden myymisen ja puolustaisivat niiden työpaikkoja henkeen ja vereen. Nyt vastuuttomat ja tunteettomat porvarivirkamiehet polkevat isänmaata ja työväkeä kasvottoman kapitalismin kuuliaisina juoksupoikina.

Ensinnäkin on huomattava, että pörssiyhtiöissä Arhinmäen haikailema yhtiöiden taloudellista etua rikkova omistajapolitiikka on kielletty. Suuromistaja voi käytännössä toki ajaa muitakin tavoitteita, kuten on vallitseva linja mm. venäläisissä valtion pääomistamissa pörssiyhtiöissä, jotka toimivat Kremlin työkaluna mm. ulkopolitiikassa. Tällainen linja kuitenkin karkottaa muut omistajat ja tekee valtio-omisteisista yhtiöistä pörssikelvottomia, koska pääomistaja rikkoo pienomistajien oikeuksia. Veikkaan, ettei tämä Arhinmäkeä isommin surettaisi. Mutta linja johtaisi mm. siihen, että valtion hallitsemien yhtiöiden – vaikka ne jäisivät pörssiin – olisi liki mahdoton kerätä varoja osakeanneilla. Sijoittajia eivät kiinnosta yhtiöt, jotka tähtäävät muuhun kuin taloudelliseen menestykseen.

Toiseksi ja ennen kaikkea, niin sankarilliseksi Arhinmäki ei sentään heittäydy, että hän lupaisi vastaavana ministerinä nostaa kurassa tarpovat yhtiöt kannattaviksi. Sehän on Rautaruukin, Talvivaaran, Outokummun ja minkä tahansa vaikeuksissa olevan yhtiön ainoa todellinen ongelma, joka on operatiivisen johdon vastuulla. Arhinmäen vallankumousromantiikka ei valitettavasti kohenna yhdenkään yhtiön kannattavuutta – ellei Arhinmäki onnistu taivuttelemaan yhtiöiden väkeä työskentelemään puoli-ilmaiseksi. Pääomavaltaisilla aloilla valitettavasti sekään ei usein riittäisi, koska suurimmat kustannusrasitteet ja kilpailukyvyn heikennykset tulevat muusta suunnasta. Ja jotenkin kuvittelen, ettei tämä ole Arhinmäen visio.

En usko hetkeäkään, että Arhinmäki tai muutkaan poliitikot kykenisivät siihen missä operatiivinen johto epäonnistuu eli nostamaan tappiolliset yhtiöt kannattaviksi. Eivät johtajat erehtymättömiä ole, mutta luultavasti aika paljon pätevämpi hommaan kuin poliitikot. Sen vuoksi pisteet tässä keskustelussa menevät minulta Alexander Stubbille, joka haluaa säilyttää tämän palomuurin, ja toisaalta pitää kiinni valtion pörssiyhtiöistä, toisin kuin Haglund. Stubb sanoo suoraan, ettei hänen tietotaitonsa riitä valtionyhtiöiden omistajaohjaukseen taloudellisesti järkevällä tavalla. Arhinmäki ilmeisesti uskoo selvästi itseensä aika paljon enemmän, vaikea tosin käsittää millä perusteella. (Out of the point: Arhinmäki sinänsä vaikuttaa ihan sympaattiselta kaverilta ja aidolta aatteensa mieheltä, mutta se ei ole taloudellinen pätevyyskriteeri.)

Ainoa tapa, jolla Arhinmäki voisi sankarillisuuttaan toteuttaa aktiivisen omistajaohjauksen kautta, on valtion varojen pumppaaminen tappioiden kattamiseen. Tätä lääkettä on käytetty maailmassa laajasti, Suomessa laajassa mitassa tuoreeltaan Talvivaarassa ja Outokummussa. Ensimmäisessa tapauksessa hurjan hintainen elvytys auttoi noin vuoden, jälkimmäisen kohdalla pidetään yhä peukkuja, mutta kallista hoito on ainakin ollut.

Pääomavaltaisten tappioyritysten jatkuva pääomittaminen on erittäin kallista elinkeino- ja työllisyyspolitiikkaa, kuten olen aiemmin analysoinut. Se voi olla hyödyllistä, jos ongelmat ovat tilapäisiä ja johtuvat puhtaasti rahoitusvaikeuksista. Mutta rakenteellisluontoisten ongelmien kohdalla se merkitsee vain rahan kaatamista pohjattomaan kaivoon. Se on käynyt Talvivaaran kohdalla tuskallisen selväksi. Rautaruukin ongelmatkin ovat paljolti yhtiöstä riippumattomia (sen minkä asiaa tunnen – olen aikoinaan omistanut Rautaruukkia, joten ihan ummikko en ole). Bulkkiteräksestä on rankasti ylituotantoa ja pitkä heikko suhdanne on hoitanut loput. Millähän aktiivinen omistajaohjaaja Arhinmäki olisi tämän syndrooman hoitanut?

Solidium luotiin juuri sen vuoksi, että poliitikot sekalaisine intresseineen (mukaan luettuna aluepolitiikka yms) eivät sekaantuisi yhtiöiden hoitamiseen. Kun poliitikot vastaavat valtionyhtiöiden hallinnasta, he ajavat ennen kaikkea oman intressiryhmänsä etuja. Arhinmäki pumppaisi rahaa tappiollisiin valtionyhtiöihin vaikka maailman tappiin, koska niiden lattiatason työntekijät ovat vasemmistoliiton kannattajakunnan runko. Tappiot hän kattaisi keräämällä lisää veroja niistä väestöryhmistä, jotka eivät hänen puoluettaan äänestä. Poliittisesti tämä on tietysti hänen puolueelleen tarkoituksenmukaista, ja tappioyhtiöiden työntekijät varmasti sitä kannattavat.

Mutta tekohengitys kustannetaan rokottamalla terveitä toimialoja ja veronmaksajia. Se karsii työpaikkoja muilta sektoreilta. Mutta tätä on vaikeampi todentaa kuin yksittäisten yritysten työvoiman vähennyksiä, joten arhinmäkien ei tarvitse siitä välittää. He voivat väittää sen olevan ideologista propagandaa ja matemaattista bluffia. Sellaiseksi hän kuittaa tämänkin kommentin jos sattuu lukemaan.

Solidiumin roolissa on silti mielestäni heikkouksia, mutta niistä olen kirjoittanut jo aiemmin, joten en toista itseäni. Kiinnostuneet löytävät kannanottoni Piksun arkistosta.