Näillä mennään
Kirjoitusvuorossa Hannu Lehtilä
Vaasalaisten talousgurujen joukkoon kuuluva eläkkeellä oleva pankkimies Johnny Åkerholm antoi hallituksen kehysriihen päätöksistä arvosanan tyydyttävä seitsemän. Samoilla linjoilla oli toinenkin Vaasan kasvatti, professori Sixten Korkman. Päätöksissä oli hyvää ja huonoa, mutta niiden kanssa voi elää. Kehysriihtä paljon paremman arvosanan Korkman antoi hallituksen ja opposition yhteisestä sote-sopimuksesta. Pohjana oli ajatus, että suuret ja välttämättömät uudistukset pitää rakentaa laajalle pohjalle.
Nyt sitten tämän hallituksen pitäisi kloksutella viidellä pyörällä ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Tosin saattaa olla, että hallituksen vihreät tekevät Vasemmistoliitolle seuraa, kun tulee aika päättää Fennovoiman ydinvoimalasta. Sen jälkeen hallituksella olisi eduskunnassa vain 102 kansanedustajan tuki, ja kun puhemies Eero Heinäluoma (sd.) ei saa äänestää, jäljelle jää vain 101 urhoollista.
Vaikka Suomen palikat näyttäisivätkin olevan koossa, saattaa johtavissa hallituspuolueissa tapahtua kunnon myllerrys; haastaja Antti Rinteen ahdistaman Jutta Urpilaisen asema kävi suorastaan tukalaksi, kun Vasemmistoliitto lähti hallituksesta. Nyt SDP:n vasemman sivustan pelätään vuotavan, mikä tietäisi taas varmaa vaalitappiota. Vielä suurempaa tapahtuu Kokoomuksessa, jos pääministeri-puheenjohtaja Jyrki Katainen päättää lähteä Brysselin komissaariksi.
Suomi saanee kuitenkin rivinsä järjestykseen, vaikka kipparit vaihtuisivatkin. Toisin on maailmalla. Euroopan palikat ovat todellisuudessa hajallaan, vaikka muuta yritetään näytellä. Ukrainan kriisi iskee syvälle. Krim meni Venäjälle, eikä sitä pakotepolitiikalla saada takaisin. EU on yhtenäinen vain julkilausumatasolla, mutta kun sellaisten mahtimaiden kuin Saksan tai Ranskan (talous)etuja todella koetellaan, astuu kuvaan jälleen kahdenväliset suhteet. Sitä sanotaan reaalipolitiikaksi.
Suomi on tässä asiassa vähän haparoinut, kun pari ministeriä peruutti tapaamisensa venäläiskollegojensa kanssa. Vasta kun presidentti Sauli Niinistö sanoi tapaavansa presidentti Vladimir Putinia aina kun on tarve, kävi selväksi, ettei ministeritason käpykaartia Suomessa tarvita.
Vanha oppi on, että Suomen on tultava Venäjän kanssa toimeen, oli Kremlin isäntä sitten minkä näköinen tai värinen tahansa. Niinistö asettui siis edeltäjiensä linjaan.
Suomessa on nyt selvästi kaksi koulukuntaa Venäjä-suhteissa: toinen on tämä perinteinen, ja toinen perustuu EU-jäsenyyden mukanaan tuomaan ajatteluun, että kaikki hoidetaan EU:n kautta. Tarkoittaa myös NATOa.
Nyt kansallisten johtajiemme lisäksi myös me osakesäästäjät ja -omistajat, joudumme pohtimaan kumpi koulukunta ajaa parhaiten etujamme. Jos rahat on sijoitettu esimerkiksi Nokian Renkaisiin, Fortumiin, Stockmanniin, Atriaan tai vaikkapa pariin suurrakentajaan, jotka operoivat Venäjällä, mitä pitäisi tehdä? Riidellä vai rakentaa?
Kaikille on selvää, että taantumamme vain pitenee, jos Venäjän kauppakin vielä notkahtaa.
Kannattaa muistaa mitä kylmänsodan aikainen pääministeri ja Neuvostoliiton luhistumista lähietäisyydeltä seurannut Esko Aho sanoi heti Ukrainan kriisin alkuvaiheessa: ”Suomen paras turvallisuus on panna oma talous kuntoon”.
Nyt Aho on elinkeinoelämän eturintamassa tekemässä Venäjän kauppaa!
—
Lue Punaisen mukin blogia!
Reaalipolitiikassa on eri puolia noin itsekkäästikin ajateltuna
Kyllähän Suomen lyhyen tähtäimen etu on varmasti vastustaa pakotteita, koska ne rassaavat meitä ankarasti, mutta ihan noin itsekkäästäkin näkökulmasta – entä jos Venäjä haluaa oikoa lisää näitä "historiallisia vääryyksiä?" Baltia oli osa Neuvostoliittoa ja Suomi suurruhtinaskuntaa. Jos aluevaltauksia saa helpolla niin nälkä saattaa kasvaa syödessä. Reaalipolitiikkaa ne harrastivat muutkin eurooppalaiset, kun Suomi jäi yksin talvisodassa.
Suomi oli 1800 luvulla personaaliunionissa Venäjän kanssa
Suomi ei muuten ollut osa suuriruhtinaskuntaa vaan suuriruhtinaskunta, jonka hallitsijaksi saimme vuonna 1808 Aleksanteri I nimisen henkilön. Samainen Aleksanteri I oli myös muun muassa Venäjän tsaari. Suomen asema oli hallitsijan alaisuudessa rinnakkainen Venäjän kanssa.
Erillisyys oli varsin selvä:
– meillä oli oma virallinen kieli, ruotsi (ja myöhemmin rinnakkaisena suomi)
– olimme oma tulli- ja kansalaisuus- alueemme, jolla oli tulli- ja henkilörajat Venäjälle ja muualle
– meillä oli oma hallitus ja kansandustuslaitos, jolla oli ylin lainsäädäntövalta
– hallitus nautti lähinnä suuriruhtinaan luottamusta ja suuriruhtinasta hallituksessa edusti pääministerin valtuuksia käyttänyt suuriruhtinaan määräämä kenraalikuvernööri
– meillä oli aluksi käytössä rinnakkaisena useita eri rahayksiköitä, joista ruotsin taalerit taisivat olla yleisimpiä. Myöhemmin meillä oli oma raha, Suomen markka.
Suomella on aina ollut erillisyys Venäjästä. Olemme kansoina ystäviä ja kunnoitamme yleensä toistemme identiteettiä ja erillisyyttä lukuun ottamatta joitakin onnettomia poikkeusjaksoja, jolloin sodimme tai pidämme muuta vihanpitoa.
Suomi oli venäläisen sotaväen miehittämä
1809-1917
1800- luku oli Suomessa onnellista miehitysaikaa
Tuosta miehityksestä oli hyviäkin seurauksia. Meihin ei täysin luotettu eikä meidän siksi tarvinnut/sallittu pitää kuin muodollista, pientä Suomen Kaartia (noin 1000 sotilasta). Säästimme kustannuksia samalla kun kansa sai rauhan puuhata omia juttujaan. Ei tuntunut miehitykseltä kuin ainoastaan muutamina vuosina alkaen vuodesta 1899 (muistaakseni).
Kaikkein innokkaimmat saattoivat pyrkiä Venäjän kautta sotilasuralle ja Suomen Kaarti kävi sekin vapaaehtoisesti auttamassa Venäjän tsaaria monissa kansainvälisissä tehtävissä. Ihan tosissaan näiden suuriruhtinaan eliittisotilaiden ei onneksi tarvinnut taistella. Siitä pitivät venäläiset huolta (niin ainakin luulen kun en ole koskaan muuta kuullut).
Tosin olen aina ihmetellyt miksi suuriruhtinas piti meitä suomalaisia kaikkein luotettavimpina mukaan lukien tsaarin henkilökohtaisiin eliittijoukkoihin kuulunutta Suomen kaartia. Mutta sitten taas toisaalta Suomessa pidettiin venäläisiä joukkoja ja tilannetta voisi kuvata miehitykseksi.
Venäjän kaartin vahvuus ylitti 10.000 miestä Pietarissa
ja Hesassa ollut porukka ei vastannut keisarin hengestä. Päinvastoin Pietarissa oli ennen rautateitä kaartin lisäksi vahva ratsuväkireservi, jota olisi voitu käyttää Puolassa tai Suomessa. Ruotsilla oli Oolannin sodan aikana suunnitelmia Suomen takaisinvaltaamiseksi.
Alkup. kommentin väite "meillä oli oma hallitus ja kansandustuslaitos, jolla oli ylin lainsäädäntövalta" ei pidä paikkaansa. Valtiopäivät ei edustanut kansaa, ei ollut koolla 54 vuoteen, mikä ei ollut Suomen "omien" eli Ruotsin lakien hengen mukaista. Ylin valta oli yksin keisarilla, ml. oikeus nimittää sellainen "hallitus" kuin huvitti.