Sote-uudistuksesta riittää nyt tohinaa ilman minuakin, mutta yhteen asiaan en malta olla puuttumatta. Kokoomus sai pakettiin palvelutarjonnan avaamisen myös muille kuin julkisille tuottajille. Hyvä niin, vaikka omia ongelmiaankin se varmaan tuottaa kuten kaikki ratkaisut.

Mallia on arvosteltu muun muassa sen kustannuksia lisäävästä vaikutuksesta. Sen ei pitäisi olla ongelma, jos systeemi rakennettaan kunnolla eli osapuilleen tavalla, jota mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos esittää. Mallin pitäisi perustua palveluseteliin, jonka muovasi jo nobelisti Milton Friedman. Pääpiirteissään sen mukaan systeemi toimii Ruotsissa.

Systeemissä palvelun maksaja eli sote-alueiden hallinto määrittelee toimijat, joilla on oikeus tuottaa esimerkiksi perusterveydenhuollon palveluita. Hyväksytyistä tuottajista vaaditaan lista, josta asiakkaat voivat vapaasti valita omansa. Jos ei jaksa tai näe syytä listan vatkaamiseen, voi marssia suoraan tuttuun terveyskeskukseen. Valinnan vaikeudesta on turha urputtaa. Ajan mittaan jokainen varmaan löytää mieluisensa paikan aivan kuten ruokaostokset tuppaavat keskittymään samaan putiikkiin.

Palveluntuottajille määritellään korvaus, jonka sote-alue kustakin palvelusta maksaa. Tuon hinnan pitäisi vastata kustannusta, joka samasta hoitomuodosta syntyy julkisessa terveydenhuollossa. Näin yksityiset lääkärikeskukset ja mahdolliset kolmannen sektorin tuottajat asetetaan taloudellisesti samalle viivalle palvelun maksajan kannalta.

Asiakas ei siis voi mennä perusterveydenhuoltoon vaikkapa plastiikkakirurgille julkiseen piikkiin, ellei kirurgi ole listassa. Tuskin sellaiset sinne edes hakevat. Mitään avointa piikkiä ei varmasti tule, kuten jotkut pelottelevat joko tietämättömyyttään tai ideologisista syistä.

Korvaukset palvelutuottajille on määriteltävä tietenkin etukäteen, ja niiden on oltava kaikille yhtä suuret. Kukaan ei voi siis rahastaa ylihinnoittelulla. Monet yksityiset toimijat eivät välttämättä ole kiinnostuneet tuottamaan perusterveydenhuoltoa, jos pitävät julkista korvausta siitä liian pienenä ja yksityisiä asiakkaita riittää.

Perusterveydenhuolto on bulkkituotantoa luultavasti ohkaisilla katteilla samaan tapaan kuin yksinkertaisimpien elintarvikkeiden kauppa. Jotkut saavat kustannukset pidettyä kurissa ja toiminnasta kannattavaa, mutta lihavista tileistä tuskin kannattaa unelmoida.

Sen vuoksi tuottajien listasta voisi muodostua lyhytkin. Siinä tapauksessa jonojen lyhentyminen jää toivottua pienemmäksi. Se tietysti riippuu pitkälti sote-alueiden päättämästä hinnoittelusta. Tuskin se ruhtinaalliseksi missään muodostuu.

Kilpailu pitää huolen palvelun tasosta, koska huonoa palvelua vastaan asiakas äänestää jaloillaan. Ja jossain vaiheessa huonot toimijat voidaan pudottaa listaltakin, jos perusteita siihen on. Tai ainakin näin pitäisi toimia.

Jos systeemi rakennetaan hyvin, kustannusvaikutus maksajalle ei ole kummempi kuin puhtaasti julkisessa terveydenhuollossa. Lähinnä kustannukset voivat lisääntyä sitä kautta, että erikoispalveluihin kenties saa helpommin lähetteen – ja että lääkäriin ylipäätään pääsee nopeammin. Se kai uudistuksen yksi tavoitekin kuitenkin on.

Jos erikoissairaanhoidon kustannukset repeävät liian löyhän hoitoonohjauksen vuoksi, on sitäkin toki mahdollista kontrolloida. Listaltahan voidaan pudottaa turhan hövelit tuottajat, vaikka se voi olla kuuma peruna puhtaasti poliittisin perustein, jos lääketieteellisiä perusteita on vaikea osoittaa.

Mutta tällä tavalla systeemi toimii nytkin. Kyllä terveyskeskuksissakin mietitään poliittisen paineen vuoksi tarkkaan, ketä ja miksi jatkohoitoihin laitetaan juustohöylääjien vahtiessa budjetteja. Samalla innolla taatusti valvotaan yksityisiä tuottajia, jotka varmasti ymmärtävät pelin hengen ainakin muutaman kovistelun ja uloslistauksen jälkeen.