Skaala- eli mittakaavaetu toimii monenlaisissa asioissa. Teollisuudessa ja yritysmaailmassa yksinkertainen esimerkki on esim. siinä, ettei autotehdas voi olla kannattava, jos sieltä tuotetaan vain pari autoa vuodessa, mutta isommalla massalla suuruuden ekonomian ansiosta toiminta voikin olla kannattavaa. Ohjelmistoalalla skaalaa taas kaivataan usein tuotantopään sijasta erityisesti asiakaskunnan puolelle, jotta toiminta kannattaa. Skaalaetu pätee myös kotitalouksien osalta: tyypillisesti isompi kotitalous voi toimia kustannustehokkaammin mm. siksi, ettei jokainen samassa asunnossa asuva tarvitse omaa wc:tä ja suihkua.

Mutta entä miten tämä toimii kuluttajan näkökulmasta? Välittyykö yritysten tuotantoskaalan tuoma etu asiakkaalle? Käytännössä kyllä: halvemmalla valmistettuja tuotteita saa ainakin kilpailun vallitessa myös ostettua halvemmalla, ja isompi mittakaava mahdollistaa olemassaolon monille tuotteille, joita ei muuten olisi kannattavaa valmistaa. 

Entä nauttiiko asiakas skaalaetua myös oman asiakkuutensa mittakaavan myötä? Osittain kyllä. Tarkastellaanpa esimerkkejä.

Pienimmässä mittakaavassa kyse on arkisista paljousalennuksista, joissa ihan vain vaikka ottamalla isomman kahvikupin voi saada suhteessa enemmän, tai ostamalla kaksi vaatekappaletta saa kolmannen ilmaiseksi. Osin tällaiset voivat olla silkkaa myynnin edistämistä, osin ne voivat pohjautua myös suoraan siihen, että on kustannustehokkaampaa, kun asiakas ottaa kerralla enemmän, jolloin skaalaedun hyötyä voidaan tuoda myös asiakkaalle.

Hieman isomman mittakaavan kysymyksiin tullaan, kun laajemmista ostokokonaisuuksista tai asiakkuuksista palkitaan keskittämisbonuksilla. Näissä on osin kyse siitä, että ketjut saavat tietoa asiakkaistaan, mutta osin myös siitä, että sitoutetaan asiakkaat keskittämään ostoksensa saman ryhmän asiakkaiksi tai esimerkiksi ottamaan vakuutuksensa samalta vakuutusyhtiöltä. Kanta-asiakaskortin käytöllä ja mahdollisesti keskittämisellä asiakas siis käytännössä maksaa osan tuotteistaan, joskin tasavertaisuuden kannalta sitä voi jossain määrin nihkeänä, että pienen kulutuksen taloudet eli käytännössä yksin asuvat jäävät myös suhteellisesti katsottuna yleensä pienemmille bonuksille.

Sijoitusmaailma näyttäytyy tässä kuitenkin ehkä erikoisimmalta. On ymmärrettävää, että joitain palveluja kuten yksityistä varainhoitoa ei tarjota, ellei varallisuutta löydy merkittävästi. Voi pitää myös ymmärrettävänä, että esimerkiksi osakekaupoissa voi olla jonkinlaiset euromääräiset minimitaksat prosentuaalisen taksan lisäksi, minkä seurauksena useilla tuhansilla euroilla kerralla kauppaa käyvät pääsevät suhteessa halvemmalla – tässäkin tosin on taviksen näkökulmasta pakko ihmetellä, miksi Nordnetin hinnoittelussa löytyy aidosti hyvin pieni minimitaksa ruotsalaisille (1 kruunu eli n. 11 eurosenttiä!), kun taas suomalaisille tarjotaan halvimmillaankin vain 3 euron minimitaksaa (kts. suomalaiset paarialuokkaa?).  Eriskummalliselta tuntuu kuitenkin erityisesti se, että ei vain saatavilla olevien palvelujen, vaan myös hinnoittelun pohjana saattaa olla ei niinkään pelkät ostetut palvelut, vaan asiakkaan varallisuus palvelussa. Näin on erityisesti esimerkiksi Mandatum Traderin hinnoittelussa, jossa minimitaksat kutistuvat lähipörsseissä 10 eurosta 5 euroon 50 000 euron varallisuudella ja 500 000 euron varallisuuden ylittyessä ne kutistuvat 3 euroon per kauppa. Varakas saa siis ilmankin suuria kaupankäyntimääriä kauppansa halvemmalla ei ainoastaan suhteellisesti, vaan myös absoluuttisesti, mikä käytännössä tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että varakas maksaa suhteellisesti todennäköisesti vain hyvin pientä murto-osaa siitä, mitä vähävaraisempi maksaisi.

Siinä missä monessa muussa asiassa asiakas saa hyötyä lähinnä tunnollisesta asiakkuudesta, sijoitusasioissa saatetaan siis palkita käytännössä puhtaasti jo varallisuuden pohjalta. Onko se perusteltua? Jokin syy välittäjillä on tällaisen hinnoittelun määrittämisessä, joten ehkä se on heidän kannaltaan perusteltua. Mutta onko se reilua? Eipä siltä tunnu. Edistääkö tuollainen hinnoittelu kansankapitalismia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa? Eipä oikein. Pitäisikö tällaisen hinnoittelun siis olla kiellettyä? Tämä on monisyisempi kysymys, jonka kohdalla moni saattaa mielessään todeta, että totta kai yrityksillä on lupa asettaa hinnoittelulleen sellaiset ehdot kuin haluavat. Mutta toisaalta kyllä liiketoimintaa ja sopimisen vapautta säännellään monin muinkin tavoin, ja monesti nimenomaan asiakkaan asemaa puolustaen. Jopa hinnoittelun suhteen on rajoituksia, mikä ilmenee esim. siinä, että ns. saalistushinnoittelu on kiellettyä. Miksei lähes suoraan varallisuuteen pohjautuvakin hinnoittelu voisi siis olla tietyin ehdoin kiellettyä? Se tekisi hinnoittelusta sosiaalisesti reilumpaa, ja ei kai sellainen kielto oikein asetettuna mitenkään ratkaisevalla tavalla häiritsisi liiketoiminnan edellytyksiä, vai häiritsisikö? 

Kuten Thomas Piketty on osoittanut, kirjassaaan Pääoma 2000-luvulla, viimeaikainen kehitys on vienyt ensimmäistä kertaa 100 vuoteen siihen suuntaan, että tuloerojen kutistumisen sijaan varallisuus onkin taas keskittymässä. Yksi tapa torjua tuota kehitystä on lainsäädäntö. Jos jokin rakenne edistää vain sitä, että raha tulee rahan luokse ilman, että se tuottaa samalla jotain yhteistä hyvää kuten työpaikkoja tai verotuloja, se ei ole yhteiskunnallisesti hedelmällistä, ja silloin se tulee voida kyseenalaistaa.