Yksi iso murhe vähemmän

Toimitus toikin asiasta esiin jo oleellisen, mutta ruopaisen aihetta hiukan minäkin, koska Donald Trumpin mahdollinen voitto on huolestuttanut minua pirusti monestakin syystä. Silti olen viime viikkoina ladannut amerikkalaisia osakkeita, koska monista niistä on hintojen ropistua tullut varsin kiinnostavia hinnoittelun ja tuloshistorian valossa. Saatan jossain välissä availla ostoslistaani, jos ehdin.

Joka tapauksessa keskeinen huoleni oli Trump eikä Fed – eikä se koske vain Yhdysvaltoja. Onneksi Trump on vajonnut skandaalien myötä kauas Clintonin taakse. Vaikka tilanne saattaa tasaantua vielä kuukauden mittaan, en usko Trumpin enää nousevan sillasta. Näen siihen kaksi keskeistä syytä.

Republikaanien napavaikuttajista monet ovat kääntäneet selkänsä Trumpille viimeistään nyt nauhoiteskandaalin jälkeen. Monet olivat tukeneet häntä alun perinkin pitkin hampain niin tunkkaisen persoonan kuin konservatiivien kannalta epäortodoksisten linjausten vuoksi. He lähtivät riviin vain torjuakseen Hillary Clintonin. Republikaanit pelkäävät puolueen uppoavan kongressivaalissakin Trumpin vanavedessä. Siksi heidän on pakko ottaa reipasta hajurakoa.

Trumpin peruskannattajia tämäkään tuskin vaivaa, mutta pelkillä liikkuvilla äänestäjillä ei kukaan ole vaaleja voittanut. Luin hiljattain analyysin,jonka mukaan jokainen republikaanipresidentti on saanut omiensa joukossa 90 prosentin kannatuksen. Ilman sitä ei Valkoisen talon ovea kolkutella.

Trump ei tähän yllä. Varsinkin republikaaninaisissa tapahtuu puolueuskollisuuden rapautumista. Eivät he välttämättä Clintonia äänestä, vaan osa jättää äänestämättä, ja osa liputtaa libertaari Gary Johnsonin puolesta. Veikkaankin hänen pärjäävän odotuksia paremmin turhautuneiden oikeistolaisten protestiäänillä. Tuskin hänellä on voittoon asti saumaa yhdessäkään osavaltiossa, mutta jos niin kävisi, kärsijä olisi taatusti Trump.

Clinton tietää jatkuvuutta kuten toimitus totesi. Talouden ja sijoittajan kannalta demokraattipresidentit ovat ylipäätään olleet parempi vaihtoehto, vaikka republikaanit nauttivat talousosaajan maineesta. Ei sille juuri löydy perusteita.

Osakemarkkinat ovat pärjänneet paremmin demokraattien vallassa. Osittain kyse on varmasti sattumasta, mutta jotain hykerryttävän ironista siinä on, että presidenteistä vasemmistolaisimman eli Obaman aikana jenkkipörssit ovat porhaltaneet yhden historiansa parhaista ja pitkäkestoisimmista ralleista, vaikka muuta sopisi kai odottaa – ainakin jos sitä kysellään Wall Streetillä. Minua tämä riemastuttaa jo se takia, että todella symppaan Obamaa. En usko elämäni aikana toista yhtä minua miellyttävää presidenttiä siinä valtakunnassa näkeväni, vaikka ei hänen kautensa poliittisesti ylettömän suuria ehkä ole tarjonnut.

Presidenteistä oikeistolaisimpiin lukeutuneen George W. Bushin kauden pörssisaldo oli surkea. Hänen kautensa toki alkoi teknokuplan puhkeamisella, josta ei Bushia voi syyttää. Mutta finanssikriisi kauden lopussa oli kyllä hänen ja republikaanien suuria saavutuksia, koska rahamarkkinoiden regulaatio jätettiin aivan retuperälle. Luottokupla ja suoranainen kusetus löytyivät sitten edestä. Historiallisesti reilua oli, että myrsky iski Bushin vielä ollessa vallassa.

Ylivoimaisesti parasta aikaa sijoittajan kannalta oli Bill Clintonin tuplakausi. Enpä suuresti yllättysi jos niin kävisi toisenkin Clintonin istuessa ovaalissa huoneessa. Eiköhän talouspolitiikka ole perheessä aika yhtenevää – semmingin kun aviomies osallistunee sen luomiseen. Toki Clintonilla saattoi olla onneakin matkassa, mutta ei kahdeksan vuoden vahvaa kasvujaksoa polkaista ilman hyvää politiikkaa.

Oikeisto pitää Reaganin aikaa paratiisina, ja osakemarkkinoiden kannalta hänen toinen kautensa sitä olikin – mutta sekään ei vedä vertoja Clintonille. Ja Reaganin ensimmäinen kausi oli laiha. Kokonaisuutena Reaganin aika ei oleellisesti eroa Obaman kaudesta, vaikka Obama sai perinnökseen harvinaisen viheliäiset olosuhteet finanssikriisin ja sitten Euroopan myrskyjen muodossa.

Kuten toimitus totesi valtion vajeetkin ovat kasvaneet eniten republikaanien vallassa, vaikka he juuri sitä vastaan aina innokkaasti propagoivat. Yksi selitys siihen on, että republikaanien rakastama verojen alentaminen ei ole kompensoitunut verotuloja lisäävällä kasvulla ainakaan merkittävästi.

Toiseksi, republikaanit rakastavat sotilasmenoja, ja sehän on pääoman hukkakäyttöä, ellei kyse ole välttämättömästä turvallisuuden lisäämisestä. Kuka Yhdysvaltoja muka uhkaa? Bush nuorempi vielä innostui uuskonservatiivien masinoimaan poskettoman hintaiseen sotaseikkailuun Irakissa. Kuka niistä vajeista välittää, murahti Bushin varamies ja sotaretken keskeinen arkkitehti Dick Cheney sen hintaa kauhisteltaessa. Että semmoista talousosaamista.

Jos ei kerätä veroja ja tungetaan rahat tuottamattomiin sotaleikkeihin, niin mistäs muualta vaje katetaan kuin velkamarkkinoilta. Trump seuraisi tässä taatusti nuoremman Bushin karmaisevaa linjaa, jonka arpia Obama on vimmaisesti korjaillut kohtuullisella menestyksellä taloudelliselta kannalta.

http://www.nytimes.com/interactive/2012/10/26/business/Presidential-Stock-Markets.html?_r=0

Related Posts