Kaitsun alla olevan kirjoituksen innoittamana aloin pohtia EU:n ja USA:n eroja ja yhtäläisyyksiä.

Kun EU:n keskimääräinen veroaste on USA:ta korkeampi, ei voi implisiittisesti sanoa EU:n olevan halvempi. Korkeampaa veroastetta vastaan siellä toki saa USA:ta laajempaa sosiaaliturvaa – vai olisiko varminta sanoa, että on ainakin tähän asti saanut.

Suomen liittyessä EU:hun v. 1995 kulisseissa lienee puhuttu turvallisuudesta paljon enemmän kuin varsinaisella julkisuuden näyttämöllä – näin esim. silloinen ulkoministeri Heikki Haavisto on antanut ymmärtää. Juuri sen takia on syytä todeta, ettei EU:n turvallisuus ole edennyt mihinkään viimeisen 14 vuoden aikana. Jos Suomi tarvitsisi kouriintuntuvaa tukea kriisitilanteessa, siinä ei auttaisi muu kuin luottaa erilaisten Berlusconien “sanaan”.

Jos hypoteettisesti kuvitellaan jonkun tai jonkin uhkaavan vaikkapa Washingtonin osavaltiota, Florida tukisi Washingtonia takuuvarmasti.

Tällä vertailulla voi EU:sta sanoa vain, että vähempi on halvempaa.

Sotaisten vaihtoehtojen rinnalla on toki hyvä pohtia myös rauhallisempia asioita, nimittäin valtiollisten toimijoiden houkuttelevuutta, attraktiivisuutta.

USA on suurimmaksi osaksi eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisten asuttama maa. Siirtolaisilla ei ainakaan todellisuudessa ollut vastassa juuri mitään sosiaaliturvaa. Tämä tosiasia ei poista sitä, etteikö USA:han olisi lähdetty myös väärien haavekuvien takia. Amerikkalainen elintaso nähtiin vuosisata sitten Suomessa kohtuuttoman korkeana ja sen saavuttaminen aivan liian helppona. Kysyä sopii, pyritäänkö kehitysmaista EU:hun nykyään yhtälailla liiallisten odotusten takia?

Kaitsu huomauttaa osuvasti, että Suomi torjui yleisvenäläisen lainsäädännön (ja torjui sen puoleen kaikenlaista NL:n “tarjoamaa”).

Suomen alkaessa lähestyä länttä (jossain mitassa yhteyksiä oli pidetty auki lähes koko sodan jälkeisen ajan), integraation vastustajat kyselivät Suomen puolueettomuuden perään.

Reaalipolitiikan tasolla Suomi on harvoin ollut absoluuttisen puolueeton, mutta itsenäisenä valtiona se on pyrkinyt valitsemaan seuransa itse – ja on mielestäni onnistunut ainakin tyydyttävästi.

Kaitsun alla olevan kirjoituksen innoittamana aloin pohtia EU:n ja USA:n eroja ja yhtäläisyyksiä.

Kun EU:n keskimääräinen veroaste on USA:ta korkeampi, ei voi implisiittisesti sanoa EU:n olevan halvempi. Korkeampaa veroastetta vastaan siellä toki saa USA:ta laajempaa sosiaaliturvaa – vai olisiko varminta sanoa, että on ainakin tähän asti saanut.

Suomen liittyessä EU:hun v. 1995 kulisseissa lienee puhuttu turvallisuudesta paljon enemmän kuin varsinaisella julkisuuden näyttämöllä – näin esim. silloinen ulkoministeri Heikki Haavisto on antanut ymmärtää. Juuri sen takia on syytä todeta, ettei EU:n turvallisuus ole edennyt mihinkään viimeisen 14 vuoden aikana. Jos Suomi tarvitsisi kouriintuntuvaa tukea kriisitilanteessa, siinä ei auttaisi muu kuin luottaa erilaisten Berlusconien “sanaan”.

Jos hypoteettisesti kuvitellaan jonkun tai jonkin uhkaavan vaikkapa Washingtonin osavaltiota, Florida tukisi Washingtonia takuuvarmasti.

Tällä vertailulla voi EU:sta sanoa vain, että vähempi on halvempaa.

Sotaisten vaihtoehtojen rinnalla on toki hyvä pohtia myös rauhallisempia asioita, nimittäin valtiollisten toimijoiden houkuttelevuutta, attraktiivisuutta.

USA on suurimmaksi osaksi eurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisten asuttama maa. Siirtolaisilla ei ainakaan todellisuudessa ollut vastassa juuri mitään sosiaaliturvaa. Tämä tosiasia ei poista sitä, etteikö USA:han olisi lähdetty myös väärien haavekuvien takia. Amerikkalainen elintaso nähtiin vuosisata sitten Suomessa kohtuuttoman korkeana ja sen saavuttaminen aivan liian helppona. Kysyä sopii, pyritäänkö kehitysmaista EU:hun nykyään yhtälailla liiallisten odotusten takia?

Kaitsu huomauttaa osuvasti, että Suomi torjui yleisvenäläisen lainsäädännön (ja torjui sen puoleen kaikenlaista NL:n “tarjoamaa”).

Suomen alkaessa lähestyä länttä (jossain mitassa yhteyksiä oli pidetty auki lähes koko sodan jälkeisen ajan), integraation vastustajat kyselivät Suomen puolueettomuuden perään.

Reaalipolitiikan tasolla Suomi on harvoin ollut absoluuttisen puolueeton, mutta itsenäisenä valtiona se on pyrkinyt valitsemaan seuransa itse – ja on mielestäni onnistunut ainakin tyydyttävästi.