“Hinta apatiasta julkisia asioita kohtaan on se, että joutuu pahojen miesten johdettavaksi.”

On ällistyttävää, kuinka usein pitkäaikaisia trendejä selitetään hyvin viimeaikaisilla tapahtumilla. Syitä länsimaiden eroosioon haetaan hyvin läheltä: Verorahat valuvat etelän maiden tuhmuleille, rikkaat muuttavat naapurimaihin, ja valtiot sen kun velkaantuvat. 

Ymmärtääksemme Lännen tilanteen todellisen luonteen, johdatan lukijani huomion 1300-luvun islamilaiseen ajattelijaan nimeltä Ibn Khaldun. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa Rabbi Sir Jonathan Sacksille, jonka ajatuksia sosiaalisista trendeistä minulla on ollut kunnia lukea. 

Me emme Lännessä tunne Ibn Khaldunia, vaikka meidän pitäisi. Hän oli yksi keskiajan todella suurista ajattelijoista. Häntä voitaneen kaikin perustein kutsua maailman ensimmäiseksi sosiologiksi. Vasta 300 vuotta myöhemmin Länsi tuotti vastaavan ajattelijan nimetä Giambattista Vico. Molemmat esittivät älykkäitä ajatuksia yhteiskuntien noususta ja tuhosta. Molemmat tiesivät sen, mitä valtaosa meistä unohtaa valtaosan aikaa: Suuret sivilisaatiot lopulta tuhoutuvat, ja syy siihen ei ole perimmiltään niinkään vahvemman vallan nousu kuin yhteiskunnan oma sisäinen rapautuminen.

Ibn Khaldunin teoria oli, että kaikki urbaanit sivilisaatiot tulevat haavoittuvaisiksi, kun ne rapautuvat sisältä. Ihmiset asuvat lähiöissä ja tottuvat luksukseen. Rikkaista tulee itsepintaisia. Köyhistä tulee katkeria. Yhteiskunnasta alkaa jatkuvasti enemmän puuttua asabiyah – Khaldunin avainsana – joka nykyisin käännettäisiin sosiaaliseksi koheesioksi.

Mikä on sosiaalisen koheesion puutetta? Annan esimerkkejä. Ihmiset eivät enää toimi yhteisen hyvän eteen. He eivät ole enää valmiita tekemään uhrauksia toinen toistensa puolesta. He eivät enää uskalla ottaa riskiä ja yrittää. Lopulta he menettävät tahdon puolustaa itseään. Heistä tulee helppo kohde vaikeaan elämään tottuneille ja vähemmän sivistyneille kansoille.

Antiikin Kreikalla, Rooman valtakunnalla, Neuvostoliitolla ja USA:lla on ehkä hyvin vähän mitään muuta yhteistä kuin se, että kaikki olivat edistyneitä urbaaneja sivilisaatioita, joissa sosiaalinen side, asabiyah, oli heikentynyt. Nämä yhteiskunnat eivät enää olleet hyväkuntoisia ja nälkäisiä. Ne olivat ylipainoisia ja olivat menettäneet kykynsä jatkuvaan uhraukseen paremman puolesta.

Myös Bertrand Russell kirjansa History of Western Philosophy johdannossa puhuu luovien yhteiskuntien taipumuksesta tuhota itsensä:

“What had happened in the great age of Greece happened again in Renaissance Italy. Traiditional moral restraints disappeared, because they were seen to be associated with superstition; the liberation from fetters made individuals energetic and creative, producing a rare florescence of genius; but the anarchy and treachery which inevitably resulted from decay of morals made Italians collectively impotent, and they fell, like the Greeks, under the domination of nations less civilized than themselves but not so destitute of social cohesion.” (Lihavointi lisätty.)

Se, mitä Khadun kutsuu asbuyahiksi ja miten Russell kuvaa Renessanssin Italiaa sopii täydellisesti tämän päivän Länteen: sen vimmaan kuluttaa yli rajojensa ja kyvyttömyyteen säästää, sen moraaliseen relativistmiin ja hyperyksilöllisyyteen, sen poliitiseen kulttuuriin jossa on oikeuksia ilman vastuuta, sen kaikenlaisen moraalisuuden tai itsehillinnän paheksuminen, sen ylimielisyyteen ja sokeaan uskoon omasta ylivoimastaan.

Al-Qaida ehkä vihaa länttä. Mutta Ibn Khaldun olisi säälinyt Länttä. Sääli on vakavampi syytös kuin viha. Vaikka olen nostanut esiin islamilaisen ajattelijan Ibn Khaldunin, kysymys ei ole radikaalista islamista. Älköön nyt kukaan sekoittako sitä tähän! Kyse on siitä, uskooko Länsi enää itseensä. Kykeneekö se uudistumaan kuten kaksi vuosisataa sitten? Vai sortuuko se sisäiseen apaattisuuteensa? Mieleeni juolahtavat Platonin sanat: “Hinta apatiasta julkisia asioita kohtaan on se, että joutuu pahojen miesten johdettavaksi.”

Täällä USA:ssa pelkästään 107 miljoonaa ihmistä on sosiaalitukien varassa, 46 miljoonaa senioria käyttää Medicarea ja 22 miljoonaa on töissä valtiolla. Eli 165 miljoonaa amerikkalaista (yli puolet väestöstä) on jollakin tavalla riippuvaisia valtiosta.

Länsi on aikaisemminkin pelastautunut omalta rapautumiseltaan, kun se oli hukkumassa 1800-luvun alussa. Tuolloin 1700-luvun rationalismin ja teollistumisen ongelmat olivat raapineet Englannin ja  Amerikan vakavaan kriisiin. 1820-luvulla Englanti ja Amerikka ratkaisivat ongelman uudistamalla itsensä ja nostamalla moraaliaan. 1820-1850 välissä nähtiin ennennäkemätön sosiaalisen, poliittisen ja koulutuksellisen reformin kausi, jossa taisteltiin kohtuuttomia työoloja vastaan, äänioikeuden puolesta ja orjuuden lopettamisen puolesta.

Huomioitavaa on se, että ihmiset eivät tuohon aikaan jättäneet uudistumista politiikan tai markkinoiden varaan. He uudistivat itse omaa yhteiskuntansa! He ymmärsivät moraalin merkityksen. He ymmärsivät, että toivoa on pidemmän päälle vain sellaisella yhteiskunnalla, jossa on vahva sosiaalinen side – asabiyah. Tästä uudistuksesta käsin Britannia kasvoi 1800-luvun suurimmaksi mahdiksi ja Amerikka 1900-luvun supervallaksi.

Uudistuvan yhteiskunnan sydämessä on näky moraalisesta oikeasta. Se on politiikkaa, jota ajavat korkeat moraaliset ideaalit muassaan elämän pyhyys, rehellisyys, yksilön arvokkuus, oikeudenmukaisuus, myötätunto, lähimmäisen eteen uhrautuminen, työn arvostaminen, säästäväisyys ja ahkeruus.

Uskon, että on mahdollista löytää moraali ja uudistua, mutta nähdäkseni se tapahtuu vain, kun Länttä kohtaa olemassaoloa uhkaava kriisi. Tarkoitan kriisiä, jossa valtavat uhraukset ovat pakollisia kaikille kansanosille – ei vain työtä tekevälle luokalle. On välttämätöntä, että Länsi kokee valtavaa sosiaalista ja taloudellista tuskaa. Se on pakollista, jotta toivottavasti löydämme uudelleen sosiaalisen koheesion ja arvokkaan maailmankuvan.

Sanon toivottavasti, koska ultraekspansiivinen rahapolitiikka ja liian alhainen korkotaso ovat oireita aikaisemmasta moraalin heikentymisestä, mikä on edesauttanut sosiaalisen koheesion heikentymistä ja tuonut meidän tilanteeseen, jossa jatkuva kriisi on uusi normaali. Enää ei ajatella samalla tavalla yhteistä hyvää. Enää ei uhrauduta toisten puolesta. Tulo- ja varallisuuserot ovat omasta luonnollisuudestaan huolimatta repeämässä etenkin Amerikassa liian suuriksi. Euroopasta on tullut kuin sisäänpäin kääntynyt kynsi: kova ja äkäinen. Lännen sosiaalinen pääoma on heikentynyt.

Vaikka siis valtaosa ihmisistä odottavat maailman merkelien, obamojen, krugmanien, draghien ja yellenien ratkaisevan ongelmat, Lännen taloudellisen pahoinvoinnin hoitaminen sellaisella talous- ja rahapolitiikalla, jotka ovat keynesialaisen ajattelun saastuttamia, parhaillaan saavat aikaan juuri sen, mitä herra Krugman tahtoo: “short-run fix”.

Miten samanlaisia valtiot ja yksilöt ovatkaan! Molemmat kuluttavat yli varojensa ja antavat lupauksia, joihin ei ole varaa – ja syyttävät ongelmistaan aina muita kuin itseään! Syyllisten etsiminen johtaa aina siihen, että syyllinen löytyy.

Tässä mielessä Venäjä voi tarjota Lännelle jotakin sellaista, mihin Länsi ei itse pystyisi, nimittäin vakavan ulkoisen uhan olemassa olemisesta. Venäjän uhka on ennen kaikkea länsimaille mahdollisuus yhdistyä. Kansat eheytyvät ja ryhtyvät yhteistyöhön vain, kun niitä uhkaa yhteinen vihollinen omien rajojen ulkopuolelta.

Siinä mielessä tilanne on – ironista kyllä – parempi kuin aikaisemmin, ja Lännellä on kuin onkin pitkästä aikaa toivoa. 

3 thoughts on ““Hinta apatiasta julkisia asioita kohtaan on se, että joutuu pahojen miesten johdettavaksi.”

  1. eikös riippuvuus todista koheesiota?

    Jos liki puolet amerikkalaisista on jollain tavalla riippuvainen valtiosta, niin eikös se juuri todista korkeaa sosiaalista koheesiota? Vaatii aikamoista yhtenäisyyttä kansakunnalta ylläpitää moista järjestelmää.

    Heikki

  2. Yhteisen hyvän puolesta toimimista voidaan myös vahvistaa

    Eivät pelkästään suuret sivilisaatiot kaadu sisäisen koheesion puutteeseen – kaikenkokoiset yhteisöt ja jopa yritykset kaatuvat, kun ihmiset eivät enää toimi yhteisen hyvän puolesta.

    Yhteisön kaatuminen ei ole missään tilanteessa väistämätöntä. Se on aina huonojen päätösten seurausta. Ja päätökset voidaan muuttaa:

    • Yhteisön toimintaan liittyvää oikeudenmukaisuuden tunnetta voidaan hyvillä säännöillä (yrityksissä hallintotavoilla ja valtioissa laeilla) rakentaa.
    • Yksilön pärjääminen yhteisössä voidaan rakentaa loogiseksi ja sääntöjenmukaiseksi niin että se koetaan oikeudenmukaiseksi.
    • Rikkomuksiin ja huonoihin hallintorakenteisiin voidaan puuttua

     

    Olen nähnyt viime aikoina muutamien läheisten henkilöiden luopuvan yhteisen hyvän tavoittelemisesta.

    Tunnen henkilöitä, jotka eivät enää luota hallituksen kykyyn hoitaa yhteistä talouttamme ja johtaa maatamme. Tämän seurauksena nämä henkilöt "optimoivat" omaa taloudellista etuaan tavoilla, jotka joskus hipovat Suomeen lakiin kirjoitettujen sääntöjen rajoja.

    Itsekin koin aikoinaan Nokia yrityksen toimintatavat siinä määrin epäoikeudenmukaisiksi, että lähdin voimallisesti muuttamaan Nokia toimintaa ensin sisältäpäin. Ja epäonnistuttuani sisäisen muutoksen tekemisessä valitsin toiminnan Nokian ulkopuolella. Siirryin ensin sapattivapaalle ja sieltä sitten aikanaan kokonaan Nokian ulkopuolelle. Toimintani ei ollut lojaalia entistä työnantajaani kohtaan. Arvostelin Nokiaa julkisesti New York Times:n, Piksun, YLE:n ja monien muiden kanavien kautta. En toiminut yhteisen Nokia yhteisön puolesta vaan varoittelin yhteiskuntaa siitä mitä tuleman pitää. Sain maksaa epälojaaliudestani, mutta huonosta omastatunnosta huolimatta minulle jäi itsekunnioitus. 

    Itsekunnioitus on arvo jonka säilyttääkseen ihmiset ovat valmiita tekemään melkein mitä vain

    Samalla tavalla kuin minä säilytin aikoinaan itsekunnioitukseni ryhtyessäni työhön oikeudenmukaisemman Nokia yhteisön puolesta olivat myös Kievin kapinalliset valmiita taistelemaan oikeudenmukaisemman Ukrainan puolesta. Mutta samalla tavalla myös Krimin venäläiset kokivat taistelevansa epäoikeudenmukaisuutta ja mielivaltaa vastaan. Heidänkin itsekunnioituksensa säilyi kun he tarttuivat aseisiin omasta mielestään pahaa vastaan.

    Kaikki omalle henkilökohtaiselle ristiretkelle pahaa vastaan lähtevät eivät voita – useimmat häviävät ja saavat maksaa hengellään tai työpaikallaan tai muulla tavoin raskaasti. Niin kävi Tsetsenian valtiolle uskollisille, niin kävi Suomessa punaisille ja niin kävi nuijasodan kapinallisille. Kapinalliset yleensä kaatuvat ja maksavat kalliisti itsekunnioituksensa säilymisestä.

    1. Yhteinen hyvä vai minun hyvä?

      Ei nykyään enää luoteta mihinkään, syystä tai syyttä. Tieto&Trendit lehdessä oli luottamuskaavio:

      Päättäjät ovat sitä mieltä, että kun heihin luottaa enää 1:3, niin kyse on tiedon puutteesta. Ehkä niin, tosin epäilen, että nykyisien päättäjien moraali ei kestä vapaata tiedonvälitystä. Aina he ovat käyttäytyneet varastaen ja epämoraalisesti, nyt asiasta on helpompi jäädä kiinni. Homma ei ole vain Suomessa noin vaan Stiglitz kirjoittaa samoin New York Timesissa

      Vääränlaiset ihmiset pääsevät nykysysteemissä valtaan. Se on ongelma, ei kansa. Sama ongelma on muuallakin kuin poliittisessa järjestelmässä. Yritysmaailmassakin väärät ihmiset pääsevät valtaan, valtaan pääsee lähinnä omaneduntavoittelijat. Nämä omaneduntavoittelijat lahjovat ne joista heille on hyötyä tarjoamalla heille etuja ja etuja saaneet tukevat sitten näitä pyrkyreitä. Vantaan kaupunginjohtaja toimi Vantaalla jopa rikollisesti useita vuosia vaikka lähes kaikki tiesivät asiasta. Mutta tietävät saivat omia etujaan ja nämä tietäjät ovat edelleen viroissaan ja eiköhän peli jatku entisenlaisena. Ja näin on ilmeisesti toimittu myös Helsingin huumepoliisissa ja mahdollisesti toimitaan vieläkin. Taloustiedemiehet ovat tuota mieltä, monissa talousteorioissa kuvitellaan ihmisten olevan omanedun tavoittelun maksimoijia.

      Ei noita omaneduntavoittelijoita saa päästää valtaan. Luottamuksen mureneminen tiedon lisääntymisen vuoksi ei ole tiedon lisääntymisen vika vaan sen vika miksi luottamukseen ei ole syytä. Koko järjestelmämme perustuu luottamukseen kuten vaikka pankkijärjestelmä. Voiko kukaan muu kuin pankintyöntekijät sanoa että pankit ovat ansainneet sen luottamuksen minkä varassa ne elävät? Väitän, että nykyinen pankkijärjestelmä ei elä oman luottamuksen varassa, vaan sen uskon varassa että valtiot viimekädessä takaavat pankit.

      Tuohon ensimmäiseen lausahdukseeni luottamuksen menetämisestä jossa totesien syystä tai syyttä sanon, että syystä ei luoteta. Kai tuossa yllä pohti moraalista selkärankaa, sitä pitää olla enemmän vaikka itselle selkärangasta on useasti haittaa. Useasti jämäkkä selkäranka murtuu ja se sattuu, selkärangattomat nuljaskat vaan taipuvat ja joustavasti nuljailevat eteenpäin. 

       

Comments are closed.

Related Posts

M2-rahavaranto EU:ssa
Yhteiskunta

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle,

WP Twitter Auto Publish Powered By : XYZScripts.com