Kypros alleviivaa pankkiunionin tarvetta

Kyproksen pankkikriisi osoittaa, kuinka kipeästi EU kaipaa pankkiunionia. Kypros on suorastaan pankkikriisien oppikirjatapaus, joskin kärjistetty sen suhteen, että pankkisektorin koko suhteessa kansantalouden kokoon on hillitön. Mutta sitä se on syistä, jotka ovat yleensäkin pankkikriisien takana. Kypros on himoinnut pankkikeskukseksi riskeistä piittaamatta. Se on tukenut pankkiensa taseiden ja riskitason turpoamista veroalennuksilla ja löyhällä sääntelyllä. Kyproksen pankeilla oli pääomaa puoli prosenttia suhteessa talletuksiin, ja talletuksia oli viisi kertaa maan bkt:ta enemmän. Tuollaisella yhtälöllä kyse on vain siitä, koska rysähtää. Siihen asti se on toki hyvää bisnestä. Tässä tapauksessa riski iski Kreikan luotottamisesta, mutta olisi se jossain vaiheessa tärähtänyt jotain muutakin kautta.



Kypros ei haluaisi vieläkään rokottaa makoisia korkoja nostaneita suurtallettajiaan, eikä kaataa mätiä pankkejaan, koska se tuhoaisi maan tulevaisuuden pankkikeskuksena. Se on kyproslaisten poliitikkojen suurin huoli, eivät niinkään pientallettajien tappiot. Jos olisivat, he olisivat olleet valmiit rokottamaan enemmän suurtallettajia ja säästämään pientallettajat. Jos EU kattaisi tappiot, Kypros voisi jatkaa miellyttävää uraansa pankkiparatiisina, jossa varat ovat puolen miljardin eurokansalaisen takaamia.

Pankkiunioni ei tietenkään tähän hätään kriisiä ratkaisisi. Mutta siihen sisältyvä valvonta pitäisi huolta, ettei mikään euroalueen pankki saati kokonainen pankkisektori voi kansallisten poliitikkojen siipien suojassa kasvattaa taseitaan vaarallisella tavalla siihen mittaan, että omistusten mätäneminen kaataa pankin. Kreikan velkakirjojen riskit eivät tulleet yllätyksenä mm EKP:lle, se varoitti jo vuosia sitten Kreikan ylivelkaantumisesta. Ei sitä silloin kukaan kuunnellut, mutta EU:n pankkivalvoja järjen mukaan olisi. Kypros ei toki ole tästä ainoa esimerkki, päinvastoin.

Ei mikään tietysti takaa, että pankkiunionissa valvonta ja ongelmapankkien haltuunotto hyvissä ajoin toimisi paremmin, mutta kansallisten valvojien ja lainsäätäjien kytkökset maan poliittisiin ja taloudellisiin eturyhmiin estävät heitä usein toimimasta asemansa vaatimalla tavalla. Ylikansallisilla valvojilla rasitteen pitäisi olla pienempi. Samoin poliittisen paineen tilanteessa, jossa merkittävä kansallinen pankki on pääomitettava väkisin, vanhojen omistajien tappioksi, tai suljettava kokonaan.

Nyt se on kansallisten hallitusten vastuulla, tietysti nykyjärjestelmän mukaan perustellusti sikäli, että valtiot periaatteessa edelleen kantavat vastuun pankeistaan taloudellisesti. Mutta pankkiunionissa pankkeja olisi mahdollista pääomittaa suoraan Euroopan vakausmekanismista, ilman hallitusten väliintuloa – joka kuten Kyproksella on nyt mahdotonta jo sen vuoksi, ettei valtiolla ole siihen rahaa. Pankkien suora pääomittaminen EVM:n piikkiin on kuitenkin järjetöntä, ellei siihen kytketä valtaa säännellä finanssisektoria ylikansallisesti ja puuttua ongelmapankkeihin hyvissä ajoin.

Tähän suuntaan kehitystä pitäisi viedä siinäkin tapauksessa, että euro hajoaisi, kuten mm George Soros on argumentoinut. Rahoitus on joka tapauksessa ylikansallista toimintaa ja sen myötä finanssikriisit. Euron sisällä poliittiset realiteetitkin ovat pankkiunionin puolella, kunhan vain poliitikot hoitavat työnsä ja vievät asiaa eteenpäin muulloinkin kuin yhden yön kriisikokouksissa.

 

Related Posts

WP Twitter Auto Publish Powered By : XYZScripts.com