Palaan vielä aiemmin käsittelemääni biotalouteen, joka on keskustan talouspolitiikan lempilapsi ao. jutussa kuvatuista syistä – jotka ovat sinänsä tyypillisiä kaikille puolueille, oman väkensä etujärjestöjähän ne ovat ideologisen sälänsä takana. Eikä siinä mitään, näin se demokratia ja ylipäänsä maailma toimii, itse kukin sen mukana. Mutta hurskastelevaa retoriikkaa täytyy vähän potkia.

Keskusta haluaa nostaa oleellisesti energiatuotannon omavaraisuutta bioenergiaa lisäämällä. Tavoitetta se puolustaa työllisyysvaikutuksella: tehdään itse ja saadaan työpaikat, jotka muuten valuvat rajojen taakse. Kuka tämmöistä kehtaa vastustaa tämmöisenä aikana? Käytännössä kepun bioenergia tarkoittaa nimenomaan kasvuperäisiä polttoaineita, joita saa maasta ja metsästä – eikä esimerkiksi aurinkoenergiaa, koska tavoitteena on saada työtä ja tuloja maaseudun kepulaisillle.

Keskeinen peruste on, että tuomme pelkästään sähköstämme viidenneksen, ja liikennepolttoaineet liki kokonaan. Ovathan ne kovia lukuja, mutta omavaraisuus on talouspolitiikkana kyseenalainen ideologia riippumatta tuotantosektorista. Ei itse tuottamisessa ja omavaraisuudessa sinänsä mitään pahaa ole, hyvähän se vain on jos oma tuotanto kattaa minkä tahansa hyödykkeen kulutuksen, mutta ei korkea omavaraisuusaste ole hitustakaan itseisarvo ainakaan talouden näkökulmasta. Jos tuotanto tulee kalliiksi, tuhlaa se resursseja, vaikka työtä johonkin syntyykin. Korkean kustannuksen haitat on otettava mukaan laskelmaan, ja sitä kepu kuten yleensä omavaraisuuden ihailijat eivät tee, oli kyse mistä tahansa hyödykkeestä.

Omavaraisuuden ihailu on lähtökohtaisesti merkantilistista hevonhuttua, jonka pätemättömyys on osoitettu todeksi pitkin historiaa. Tuotanto kannattaa tehdä itse vain, jos se on tarpeeksi kustannustehokasta, eli et kykene hankkimaan samaa hyödykettä halvemmalla ulkoa. Ulkoa ostaminen toki edellyttää, että kykenet maksamaan hyödykkeen omalla tuotannollasi eli sinulla on jotain myytävää. Mutta ei se lähtökohtaisesti ole Suomen ongelma, koska meillä on laaja kirjo vientihyödykkeitä, olkoon että kysynnässä ja kilpailukyvyssä on nyt ongelmia.

Ei edes iso mutta varsinkaan pieni talous kykene koskaan tuottamaan itse kuin osan hyödykkeistään. Eikä sita kannata tavoitellakaan, koska tehokasta työnjakoa varten on kansainvälinen kauppa, josta omaehtoisesti sulkeutuvat maat ovat järjestään köyhiä. Jos omavaraisuus tekisi autuaaksi, Pohjois-Korea olisi paratiisi.

Bioenergiahan ei ole todellisuudessa juuri kilpailukykyistä kuin tukien ansiosta. Se on valitettavaa, koska uusiutuva energia on tarpeen ympäristösyistä, mutta taloudellista yhtälöä se ei muuta. Jos bioenergian kuten minkä tahansa hyödykkeen tuotantokustannukset ovat korkeat, haihtuu työllistävä vaikutus ostovoiman heikentymiseen, maksettiin se sitten lopputuotteen hintana tai tukiin uppoavina veroina. Tämä unohdetaan usein omavaraisuutta ylistävissä laskelmissa. Tukia jakamalla ei nouse yksikään talous – yksittäiset edunsaajat kylläkin, mutta jotkut sen lystin maksavat.

Rajut subventiot tuottavat aina ongelmia, etenkin jos niitä jaetaan valikoimattomasti. Espanjalle tuli hirveän kalliiksi jakaa aurinkoenergiatukea jokaiselle kynnelle kykenevälle. Ensin puhkesi valtion kassa, ja tukien karsimisen jälkeen se puhkesi tuottajilta ja heidän rahoittajiltaan, kun investoinnit kävivät kannattamattomaksi ja velat kaatuivat niskaan. Mitä suruttomammin tukea jaetaan, sen varmemmin se johtaa tuhlaukseen ja väärinkäytöksiin. Meillä alkaa olla sama ongelma jo tuulivoiman kanssa, ja se on vielä nappikauppaa.

Tukien jakaminen voi olla perusteltua, jos sen voi olettaa vauhdittavan ratkaisevasti jonkin teknologian ja markkinan kehitystä toivottuun suuntaan, mutta sen varaan tehdyt laskelmat tuppaavat olemaan kovin optimistisia. Omavaraisuuden autuudella tukipolitiikkaa Espanjassakin markkinoitiin, mutta kun rahaa paloi tolkuttomasti, jäivät työllisyysvaikutukset varmasti miinukselle, koska tappioiden vuoksi rahavirrat vähenivät niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla.

Kannatan uusiutuvaa energiaa, mutta en tuhlausta, joka markkinoidaan merkantilistisella hölynpölyllä. Jos bioenergian tuotannon kasvu perustuu ensisijaisesti julkiseen tukeen, sektorille syntyvät työpaikat leikkautuvat muilta sektoreilta, koska veroja on nostettava ja muita julkisia menoja karsittava. Jos terveen korkean työllisyysasteen ja sen myötä vahvan talouden voisi saada tukia jakamalla, demokratioissa ei näihin liittyviä ongelmia olisi.