Eurooppalaista sosiaalista mallia on joskus verrattu kimalaiseen. Sen ei aerodynamiikan lakien mukaan pitäisi kyetä lentämään, mutta niin se vain pörrää. Samaa on sanottu hyvinvointiyhteiskunnastamme. Rajansa kaikessa. Tuo raja on nyt lähellä – ehkä jopa ylitetty.

Kehosta on tullut liian pöhöttynyt johtuen ylimitoitetusta tulonjakopolitiikasta, siivet ovat liian pienet huoltosuhteen heikentyessä ja siitepölyäkin eli velkaa tuleville sukupolville on kertynyt reilusti. Tähän kun lisätään vielä se, että pesässä huudetaan ”hunajata, hunajata, hunajata mulle”, niin ei ole helppoa tällä ötökällä.

Elävässä luonnossa tapahtuu ihmeitä joka päivä – yhteiskunnassa ei. Hyvinvointimalli ei lahoa vahingossa. Poliitikot, jotka ovat äänekkäimmin ylpeilleet upealla eurooppalaisella sosiaalisella mallillamme, ovat olleet hiljaa, kun on tullut aika rakentaa mallille uutta kestävämpää taloudellista pohjaa.

Globaali kasvu ei ole palautunut kriisiä edeltäneelle uralle. Pari viikkoa sitten julkistettu IMF:n World Economic Outlook näyttää ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008, ettei ainoastaan globaalin BKT:n taso, vaan myös kasvukäyrän – vai pitäisikö paremminkin sanoa kasvun palautumiskäyrän – kulmakerroin on muuttunut. IMF ennustaa, että vuonna 2018 olemme  globaalisti 4 prosenttia jäljessä kriisiä edeltäneestä tasosta.

Olisi väärä johtopäätös todeta, että nimenomaan vuonna 2007 käynnistynyt globaali finanssikriisi on syönyt EU:n kasvun eväät. Suurten euromaiden nopea velkaantuminen johtuu osittain kyseisten maiden pankkisektorien riskien kaatumisesta kotivaltioidensa syliin. Mutta tämä oli todellisuutta vain osassa Eurooppaa. Kasvu on tyrehtynyt paljon perustavampaa laatua olevaan ongelmaan: eurooppalaisten julkisten talouksien massiiviseen velkaantumiseen 1970-luvulta lähtien.

On kummallista, että taakka on kasvanut ikään kuin huomaamatta.  Luvut ovat olleet koko ajan kaikkien nähtävillä.

Päättäjät erityisesti talouspiireissä ovat tunnustaneet ongelman olemassaolon ja tehneet toimenpiteitä tilanteen saamiseksi hallintaan jo vähintään ensimmäisen vakaus- ja kasvusopimuksen synnyttämisestä lähtien. Suurimmalla osalla poliitikoistakin tilanteen vakavuus on ollut hyvin tiedossa.

Euroopan yhdentymisen kannalta olisi suuri historiallinen menetys, jos päästämme hyvinvointimallimme rapautumaan. Jean Monnet kirjoitti jo yli kuusi vuosikymmentä sitten: ”Euroopan valtiot ovat liian pieniä taatakseen kansalaisilleen tarpeellisen vaurauden ja sosiaalisen kehityksen.”

Hyvinvointimalli ei lahoa vahingossa. Kuitenkin juuri ne tahot, jotka ovat äänekkäimmin ylpeilleet upealla eurooppalaisella sosiaalisella mallilla, ovat olleet hiljaa kun on tullut aika rakentaa sille kestävämpää taloudellista pohjaa. Olemmeko kykenemättömiä ymmärtämään sitä inhimillistä hätää, mitä osa eurooppalaisista tänä päivänä kokee arjessaan?

On mielenkiintoista, että populistisilla puolueilla, jotka kokevat olevansa köyhän kansan asialla, on kaikkein vähiten ymmärrystä todellisten köyhien asialle. Tällaisen rajoille pysähtyvän aatteellisuuden perimmäiset tarkoitusperät on syytä kyseenalaistaa.

Helmut Kohl sanoi puheessaan Euroopan parlamentissa lokakuussa 2007, että sotien jälkeinen sukupolvi joutui tekemään Euroopan eteen valtavia ponnistuksia. Euroopan integraatio ei ole syntynyt ihmeestä, vaan kovalla työllä. Sen oikeutus on ollut unionin perusarvoissa; rauhan, vakauden ja hyvinvoinnin luomisessa eurooppalaisille.

Oikeutus voidaan myös tuhota hukkaamalla nämä perusarvot. Meidän lastemme ja lastenlastemme Eurooppa-kuva ei enää ole kuva Kohlista ja Francois Mitterrandista Verdunin haudoilla. Tämän päivän nuorten Eurooppa-kuva on kollaasi, johon liittyy kaikki arkinen ja lähellä oleva. Työ, terveys, ympäristö, läheiset ihmiset, jotka voivat asua vaikka maailman toisella laidalla, jaettu maapallo. Tälle sukupolvelle EU:n pitää luoda käsin kosketeltavaa hyvää.

Hyvän säilyttämiseksi ja uuden hyvän luomiseksi meiltä vaaditaan nyt vastaavia ponnisteluja kuin sodan jälkeiseltä sukupolvelta rauhan ja vakauden rakentamisessa.

Viime keväänä kansainväliseksi myyntimenestykseksi nousi Yhdysvalloissa kirjoitettu teos nimeltä Foreign Policy Begins at Home. Kirjan pääteesi on, etteivät USA:n suurimmat uhat ole ulkomaisia, vaan yksi suurimmista uhista on liittovaltion velkakriisi. Kirjan kirjoitti USA:n ulkosuhteista vastaavan neuvoston puheenjohtaja Richard N. Haass.

Yhdysvaltain haasteet lisääntyvät merkittävästi, sillä etenkin terveydenhoitoa ja hoivaa tarvitsevien ikäihmisten määrä ja suhteellinen osuus kansasta kasvaa samalla kun työikäisen väestön määrä vähenee.

Yhdysvaltain valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri Peter Fisher arvioi jo vuonna 2002 liittovaltion 2000-luvun suurimmaksi taloushaasteeksi sen, miten selvitä 1900-luvulla annetuista lupauksista. Hän kuvasi liittovaltion sosiaalietuuksien ja terveydenhoidon kokonaisuutta eräänlaisena giganttisena vakuutusyhtiönä, jolla on tietyt vastuut vakuutuksenottajilleen.

Näiden vastuiden kokonaismääräksi hän arvioi tuolloin syntyvän sukupolven elinaikana 26 biljoonaa dollaria. Tämä summa liittovaltion on siis varauduttava keräämään kansalaisiltaan verojen ja maksujen muodossa tai ottamaan lainana.

Vuonna 2012 Fisher muuten laski lukunsa uudelleen. Nyt vastuut olivat kasvaneet yli 40 biljoonan dollariin. Olen vakuutusalan kollegojeni kanssa yrittänyt saada Suomen valtiovarainministeriötä julkaisemaan vastaavan vastuuvelkaluvun, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Piia-Noora Kauppi
Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja