Suomessa monetkin yritysjohtajat ja sijoittajat puhuvat Ukrainan rauhasta kuin nurkan takana malttamatta odottavasta kasvuhankkeesta. Ja niin koko Eurooppa ja tietysti etenkin Ukraina kaipaisivat rauhaa.

Sen syntymisestä virisi taas optimismi Volodymyr Zelenskyn tavattua Donald Trumpin Mar-a-Lagossa sunnuntaina. He viilasivat taas rauhalle kehystä, jota Ukraina valmisteli ensin Euroopan kanssa.

Tärkein ja myönteisin seikka oli Yhdysvaltojen Ukrainalle lupaama 15 vuoden turvatakuu, joka edellyttää Yhdysvaltain kongressin hyväksynnän. Zelensky esitti toiveen pidemmästä sitoumuksesta, joka tapauksessa asiassa edistyttiin paljon – ainakin paperilla.

USA:n turvatakuiden muodosta, sisällöstä ja vaikutusmekanismeista ei ole vielä julkisia yksityiskohtia, joskin Zelensky vaikutti tyytyväiseltä. Se toki on lupaava merkki.

Mutta kansainvälistä politiikkaa vuosikymmenet työkseni seuranneena en osaa hypähdellä riemusta. Ensinnäkään Venäjän kommentit tähän asti eivät viittaa millinkään perääntymiseen missään avainasiassa.

Putin toisti vasta viikonloppuna Venäjän saavuttavan tavoitteensa Ukrainassa joko sodalla tai neuvotellen. Minkäänlaisen kompromissin mahdollisuuteenkaan hän ei viitannut.

Linja selväksi jo 2007

Mitä sitten Putin taas Trumpille pöpöttänytkään ennen kyseistä tapaamista puhelimitse, mutta on todella vaikea kuvitella Putinin perääntyvän kirjaimellisesti elämäntehtäväkseen ottamassa Ukrainan alistamisessa ja ainakin osittaisessa valtaamisessa.

Venäjä ei taatusti hyväksy rauhaa, joka toisi länsivaltojen joukkoja Ukrainaan. Putin on vaatinut Naton perääntymistä Itä-Euroopasta jo vuosikymmeniä.

Hän teki linjansa poikkeuksellisen avoimeksi jo Munich Security Conferencessa vuonna 2007, jossa hän syytti Natoa Venäjän turvallisuuden uhkaamisesta ja hylkäsi kylmän sodan jälkeisen eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen.

Siitä lähtien viesti on pysynyt samana: Venäjä ei hyväksy Naton laajentumista eikä Ukrainan länsi-integraatiota. Ja on valmis käyttämään sotilaallista voimaa tavoitteidensa ajamiseen taatusti jatkossakin.

Kuka muuta uskoo pettää itseään. Kuuluuko Trump aidosti tähän porukkaan, vaikea sanoa, mutta ainakin hän sitä innokkaasti maailmalle markkinoi.

Gazassa ei hajuakaan rauhasta

Historia opettaa epäluuloisuutta tällaisessa tilanteessa. Kun rauhan aidot edellytykset puuttuvat, ei siitä väkisin vääntämällä kalua synny.

Gazan tilanne toimii varoittavana esimerkkinä. Trumpin masinoima ja isoeleisesti juhlima aselepo on muodollisesti voimassa, mutta käytännössä vuotaa kuin seula.

Wall Street Journal kiteytti Gazan tilanteen osuvasti jo kuukausi sitten: sota jatkuu joskin toisella nimellä. Muodollinen aselepo ei lopettanut väkivaltaa, muutti vain sen rytmiä ja muotoa.

Gazan tapaus on erityisen paljastava, koska Trump lupasi toimia sopimuksen takaajana ja käytännössä Israelin vahtina. Hänen henkilökohtainen auktoriteettinsa valvoo ja puuttuu rikkomuksiin.

Tällainen rooli kumisee tyhjää pöyhistelyä ilman jatkuvaa, uskottavaa toimeenpanokykyä. Sopimusrikkeiden seuraukset ovat jääneet rajallisiksi tai olemattomiksi.

Osapuolet syyttävät toisiaan provokaatioista, luultavasti pääpiirteissään perustellusti. Aitoa halua rauhaan ei ole, sopimus ehtoineen ei oikeasti niitä miellytä.

Arabipuolen näkemyksiä ns. rauhan etenemisestä voi kurkata Aljazeerasta, joka on laadukas media journalistisesti toisin kuin lännessä usein väitetään. Vastaavaa sopii odottaa Ukrainassa, jos sinne sorvataan rauha yhtäläisin reunaehdoin.

Tomahawkit sen kertovat

Jos takaajalla ole halua tai kykyä pakottaa sopimusta voimaan, tulitauko ei kauan kestä. Siinä piilee suora opetus Ukrainalle.

Turvatakuut eivät voi nojata henkilökohtaisiin lupauksiin, saati kun Trump ei ole osoittanut hitustakaan todellista myötätuntoa Ukrainaa kohtaan. Hän on puhunut Joe Bidenin sodasta ja Euroopan ongelmasta lopettaen kaiken aseavun.

Aseet maksaa Eurooppa. Tosin Trump ei suostu edes myymään Ukrainan kipeästi kaipaamia Tomahawk-ohjuksia, joiden kantama on noin 1500 kilometriä ja tarkkuus erittäin korkea.

Ne voisivat iskeä Venäjän sisäisiin tukikohtiin, logistiikkaan, komentokeskuksiin ja energiainfraan ilman lentokaluston riskiä. Tomahawkeilla Ukraina kykenisi aidosti rankaisemaan Venäjää syvällä sen omalla alueella.

Juuri tästä syystä Yhdysvallat on niitä pantannut.  Kyse on tehokkaasta pelotteesta – mutta Washingtonissa se nähdään ennen kaikkea riskinä.

Mitä se kertoo Yhdysvaltojen valmiudesta kestää aivan toisen mittaluokan riskejä ja uhrauksia silloin, kun turvatakuita todella testataan?

Presidentti johtaa asevoimia

Ukraina on jo kerran petetty, kun se luovutti neuvostoaikaiset ydinaseensa Venäjälle luottaen lännen lupaamiin turvatakuisiin. Tässä on sen sinisilmäisyyden ja moraalikadon hinta.

Toki USA:n kongressin siunaus muuttaisi tilannetta jo oleellisestkin, mutta perustuslain mukaan presidentti on asevoimien ylipäällikkö ja päättää käytännössä joukkojen käytöstä, aseavun toimeenpanosta ja eskalaation rajoista.

Kongressi voi myöntää rahoituksen ja poliittisen mandaatin, mutta se ei voi pakottaa presidenttiä toimimaan tietyllä tavalla kriisitilanteessa. Kongressin linjauksia on ohitettu vetoamalla kansalliseen turvallisuuteen, eskalaatioriskiin tai muuttuneisiin olosuhteisiin.

Paperilla hyväksytyn turvatakuun arvo mitataan vasta Venäjän sitä testatessa. Minkä se taatusti tekisi.

Ja Trumpin tapauksessa presidentti ei ole ennenkään piitannut omistakaan sopimuksistaan, vaikkapa naapureidensa Kanadan ja Meksikon kanssa tekemistään. Ja uhkailee uskollista liittolaista Tanskaa sille kuuluvan alueen valtaamisella.

Vaan mitä sen väliä, Venäjä kun haluaa Ukrainalle vain hyvää. Kun vain muutkin sen lopulta tajuaisivat, ei ainoastaan Trump.

Venäjä kieroili saman tien, Trump nyökyttelee

Tuorein groteski episodi oli Putinin väite Ukrainan häneen kohdistamastaan droonihyökkäyksestä, jonka lännen sotilasasiantuntijat kuittaavat Ukrainan tapaan tyhjäksi propagandaksi. Ja vaikkei olisikaan niin entä sitten, Venäjä murhaa päivittäin siviilejä ohjusiskuilla Ukrainaan.

Mutta täten Kreml tekaisi perusteen muuttaa linjauksiaan neuvotteluasemastaan Ukrainan suhteen, kuten se itse asian muotoilee. Ja Trump kommentoi tilannetta näin:

”On yksi asia hyökätä kun vastustaja hyökkää. Ja toinen iskeä hänen kotiinsa. Ei ole oikea aika tuollaiselle, ei niin voi tehdä. Sen sain kuulla tänään Putinilta. Olin siitä todella vihainen.”

Tämä jo kertoo tyhjentävästi, kuinka turvatakuut vesitettäisiin. Venäjä pyöräyttäisi tekosyyn rauhan rikkomiselle vaikka räjäyttämällä Moskovassa pari kerrostaloa ja vierittämällä syyn Ukrainalle.

Näin se toimi aikoinaan saadakseen perusteen tuhota Tsetshenia maan tasalle. Ja Trump saisi perusteen dumpata turvatakuunsa roskakoriin: mitäs ärsytitte Venäjää, emme me teitä puolusta.

Sanat keveitä ilman aitoa tahtoa

Turvatakuilla on painoa vain jos ne ulottuvat rakenteisiin, joukkoihin ja sitoviin mekanismeihin. Jos USA siihen olisi valmis, mitä suuresti epäilen, niin Venäjä ei niitä allekirjoita.

Kuten Gazassa tapahtuu päivittäin – ilman aitoa poliittista tahtoa sanoilta ja diileiltä puuttuu paino. Tältä osin tilanteen on valitettavasti vaikea nähdä miksikään muuttuneen.

Kiiltokuvat jälleenrakennusbuumista kertovat enemmän puhujien omasta halusta nähdä mahdollisuuksia kuin todellisesta analyysista. Tai sitten löpisevät viran puolesta puutaheinää.

Aseiden vaikenemiseen on ikävä kyllä pitkä matka ilman täyttä ihmettä.

Hyvää vuodenvaihdetta kaikesta huolimatta!

Pörssihaukassa on kahden viikon tutustumistarjous ilmaiseksi ja sitoumuksetta