Johtava itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä Hans-Hermann Hoppe vieraili Suomessa toukokuun alussa. Suomalaisen yleisön pääkohtia olivat 8.5. Aalto-yliopiston Chydenian tiloissa pidetty luento valtiovallasta ja rahasta sekä 9.5. Uuden ylioppilastalon tiloissa pidetty luento libertaarista ulkopolitiikasta. Molempien tapahtumien jälkeen osallistuin Hoppen illallisseurueeseen, ja minulle tarjoutui silloin tällöin mahdollisuuksia keskustella hänen kanssaan myös vähemmän hektisessä ympäristössä. Nuo kolme päivää olivat todella tapahtumarikkaita ja mieleenpainuvia. Niistä riittäisi enemmänkin kerrottavaa, mutta tähän blogitekstiin olen pyrkinyt kokoamaan pintapuolisesti olennaiset Hoppen esille tuomat ajatukset.

 

Money and State

Aalto-yliopiston Helsingin kauppakorkeakoulun laskentatoimen ja rahoituksen laitoksen rakennuksessa Chydeniassa järjestettiin vajaan kahden tunnin Hoppe-tilaisuus. Olen istunut samassa salissa ehkä eniten koko opiskeluaikanani. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tilaa yhtä täynnä puhtaasta mielenkiinnosta paikalle saapuneita nuoria aikuisia. Tällä kertaa luennon aiheena ei ollut mitään niin spesifiä kuin toimintokustannuslaskenta, tilinpäätöksen tunnuslukuanalyysi tai yrityksen pääomarakenne, vaan valtion anatomia ja rahan rooli. Siinä yhdistyi yhteiskuntatiede ja talousteoria.

Noin puolet tilaisuudesta oli varattu Hoppen alustukselle, joka oli kauppatieteellisestä yksityiskohtaisuudesta poiketen myös yhteiskunnallinen ja rajoja ylittävä. Toki mm. valtion fiskaalista roolia, keskuspankin ja liikepankkien suhdetta sekä suhdannevaihteluja on käsitelty kauppakorkeakoulunkin kursseilla, mutta yleensä toisistaan irrallaan vailla kokoavaa yhteiskunnallista teoriaa. Vasta Hoppen luennon myötä pääsin todistamaan, että kauppakorkeakoulunkin tiloissa on nyt käsitelty edellä mainittuja aiheita kokonaisvaltaisesti ja edistyneellä yhteiskuntafilosofialla.

Jälkimmäinen osa tilaisuudesta oli varattu keskustelulle ja kysymyksille. Hoppen kanssakeskustelijana toimi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Vesa Puttonen. Hänen positionsa ei ollut lähtökohtaisesti samalla puolella Hoppen kanssa, eikä toisaalta myöskään häntä vastaan. Keskustelu oli antoisaa seurattavaa, sillä Puttonen asetti kysymyksensä juuri siitä näkökulmasta, ettei hänellä ollut vahvoja ennakkoasenteita tai -käsityksiä, vaan ennen kaikkea rahoitusalan asiantuntemusta ja sellaisia ajatuksia yhteiskunnasta, joita merkittävällä akateemisella talousihmisellä Suomessa voi olettaa olevan. Jos Puttosen tilalla olisi ollut Hoppen talousteoriaan tutustunut hanakka kriitikko, keskustelu olisi saattanut kehittyä nopeasti erittäin hienojakoiseksi pudottaen kelkasta suuren osan yleisöstä. Toisaalta omat kokemukseni Hoppen edustaman ajattelusuunnan kohtaamasta kritiikistä ovat niin täynnä virheellisiä ennakko-oletuksia, että keskustelun rakentaminen sellaiselle pohjalle olisi ollut kaikkein vähiten haluttava vaihtoehto. Puttosen esittämät kysymykset ohjasivat keskustelua pelkästä rahateoriasta laajemmalle, mikä lisäsi keskustelun mielenkiintoa ja saattoi tarjota kokeneemmillekin uusia oivalluksia. 

 

Alustus alkoi valtion määrittelemisestä. Misesiläisen määritelmän, ”pakottamisen ja velvoittamisen mekanismin” lisäksi Hoppe korosti, että valtio viime kädessä ratkaisee riitatilanteissa sen, mikä on oikein ja väärin. Tietenkin myös se on valtiollinen kysymys, mitkä ovat puuttumisen arvoisia ristiriitoja ja konflikteja. Valtion määritelmän jälkeen logiikka lähti rakentumaan valtion tarpeesta ja sen taustalla vaikuttavista intresseistä eri keinoihin rahoittaa sen menoja. Yksi olennainen keino historiassa on ollut julkisesti yksinoikeutettu keskuspankki ja sen setelirahoitus. Sen myötä käsittelyssä oli myös hyödykeraha 100% talletusreservillä ja osittaisreservillä sekä hyödykkeistä irrotettu paperiraha, fiat.

 

Hoppe painotti monta kertaa sitä, ettei rahakantaa laajentamalla voi vaurastuttaa yhteiskuntaa. Tästä käsityksestä kiistellään akateemisessa maailmassa kuin myös politiikassakin. Hoppen mukaan kyse on pikemminkin varallisuuden jakamisesta ja tuotantorakenteen vääristämisestä. Jo tässä vaiheessa käsiteltiin hieman laajemmin Hoppen yhteiskunnallista realismia intressiryhmistä ja ihmisten kannustimista. Kukaan merkittävä akateeminen tai poliittinen toimija ei ole neutraali keskusteluun liittyville intresseille. Setelirahoitus parantaa siitä hyötyvän asemaa ja tuo myös valtaa. Heillä taas on enemmän varaa ja kannustimia tukea juuri niitä poliittisia ja akateemisia toimijoita sekä instituutioita, jotka puolustavat kyseistä mallia. Kannustimet toimivat samalla tavalla myös valtion budjetin kohdalla. Julkisella vallalla on kannustimet tukea juuri niitä toimijoita, jotka suhtautuvat julkiseen valtaan ja sen nykyisiin tehtäviin myönteisesti.

Valtioilla on Hoppen mukaan vahvoja universaaleja piirteitä, jotka jäävät helposti ymmärtämättä pintapuolisten erojen takia. Yksi olennainen ero on yhteiskunnassa yleisesti jaettu käsitys ja vaatimus tasa-arvosta sekä demokratiasta. Esimerkiksi Suomi, Yhdysvallat ja Venäjä voidaan laittaa karkeasti järjestykseen sen mukaan. Suomessa massiivinen julkinen budjetti jakautuu hyvin laajalle, ja politiikassa on selvä työnjako. Pohjoismaisessa demokratiassa puolueiden omat edunsaajat ovat hyvin laajoja. Venäjällä taas lännessä tunnettu malli demokratiasta ei kuulu yleisesti jaettuihin arvoihin, egalitarismista puhumattakaan. Julkisen vallan intressiryhmät ovat siellä hyvin pieniä, ja näitä kohden onkin jaettavana enemmän etuja ja valtaa. Yhdysvaltojen malli sijoittuu Suomen ja Venäjän välille, sillä julkiset hyödyt jakautuvat epätasaisuudestaan huolimatta kuitenkin laajemmalle. Toisaalta yhdysvaltalaisen rahoitussektorin ja sotateollisen kompleksin tyyppisiä ilmiöitä ei esimerksi Suomesta löydy läheskään samassa mittakaavassa.

 

Autio saari

Palataan vielä hetkeksi takaisin pelkkään talousteoriaan. Mieleeni jäi erityisesti Hoppen lainaama sovelluskelpoinen ja havainnollistava Robinson Crusoe -esimerkki inflaation vaikutuksista suhdannevaihteluihin. Jos autiolla saarella asuva Crusoe ja Perjantai kalastavat käsin, sillä tulee juuri ja juuri toimeen. Perjantai päättää tehdä verkon, jonka avulla kalastaminen on tuottoisampaa. Verkon tekeminen vaatii aikaa, jota ei voi käyttää ruoan hankintaan, käsin kalastamiseen. On siis lainattava ruokaa Crusoelta ja sovittava sen maksamisesta takaisin esim. koron kera.

Ruoka on esimerkki hyödykkeestä, joka on puolestaan reaalista varallisuutta. Historiassakin on ollut tapana sitoa helpommin käsiteltävä paperiraha ihmisten arvostamiin hyödykkeisiin kuten jalometalleihin. Misesiläinen rahan regressioteoreema pitää hyödykepohjaisuutta ratkaisevana vaiheena sille, että ihmiset ottavat tai ovat ylipäätään ottaneet rahan vaihdon välineenä käyttöön niin laajasti. Jos nimellistä rahaa lisätään kiertoon ilman niiden arvoa takaavien hyödykkeiden lisäystä, kyse on rahan inflatoimisesta. Nimellisen rahan määrähän ei itsessään poista reaalista niukkuutta. Jos vaikkapa Crusoe antaa Perjantaille viisi kalaan oikeuttavaa seteliä, mutta kykenee tarjoamaan vain kaksi, inflaatiolla on vaikutuksia myös bisnessykliin.

Kun Perjantai tekee verkkoa ja hänelle tulee nälkä, raha ei auta täyttämään hänen vatsaansa. Tarvitaan reaalisia hyödykkeitä. Kun Perjantai ei saa viidellä kalaan oikeuttavalla setelillään viittä kalaa, hän joutuu jättämään verkon tekemisen sikseen ja kalastamaan itse. Verkko jää tekemättä, ja siihen upotettu aika on hukkaan heitettyä. Crusoe ei välttämättä tule saamaan takaisin edes niitä kahta kalaa, jotka Perjantai on häneltä ehtinyt lunastaa. Tässä oletettiin, että käsin kalastaminen on työlästä ja tehotonta, minkä takia verkon tekeminen ylipäätään houkutteli.

Yritysten investointihankkeet ovat paljon monimutkaisempia, mutta samat piirteet pätevät niihinkin. Hankkeet toteutetaan reaalisilla resursseilla, kuten työvoimalla ja materiaaleilla, joiden niukkuutta nimellisen rahamäärän lisääminen ei helpota. Ennen pitkää nimellisen rahamäärän kasvu välittyy hintoihin, ja hinnat nousevat. Tällöin investointilaskelmiin joudutaan tekemään korjauksia, jotka heikentävät odotettavissa olevia tuottoja. Yhä useampia hankkeita osoittautuu kannattamattomiksi. Jotkut niistä saatetaan loppuun, ja jotkut niistä keskeytetään. Resurssit, jotka on sidottu yhteen kapeaan käyttötarkoitukseen, eivät ole helposti muutettavissa toiseen tarkoitukseen ilman mittavia lisäkustannuksia.

Rahakannan laajentaminen ja rahapoliittinen inflatorinen elvytys ovat houkuttelevia poliittisia vaihtoehtoja oikeastaan kaikissa merkittävissä poliittisissa ryhmissä. Jopa vasemmistossa valmiiksi kireän verotuksen kiristäminen ei ole enää itsestäänselvä patenttiratkaisu. Suomessa jaetaan myös laajasti intressit pyrkiä säilyttämään luottoluokitus välttämällä ”ylimääräistä” velkaantumista. Paine tulee kohdistumaan Euroopan keskuspankkiin. Hoppen osoittamat piirteet osittaisreservijärjestelmästä sekä ylipäätään sillä suoritettaviksi toivotuista inflatorisista operaatioista säilyvät ajankohtaisina ja relevantteina eurovaalien jälkeenkin.