Viime eduskuntavaalien jälkeen Suomessa vaadittiin siirtymistä blokkivaaleihin, koska jytkäyttänyt perussuomalaiset jäi ulos kuusikosta, joista useimmat olivat vaalien häviäjiä, joiden poliittinen yhtenäisyys oli surkea. Ennuste repaleisesta hallituksesta toteutui, eikä hallituksen lopullinen hajoaminenkaan ole poissuljettu vaihtoehto.

Blokkivaalin puolustajien mukaan äänien jakautuminen kahdelle blokille heijastaa automaattisesti äänestäjien tahtoa. Kun hallitusta ei kasata mielivaltaisesti vaalien jälkeisissä neuvotteluissa, paranee valitsijoiden oikeusturva. Äänestäjä saa mitä tilaa, eikä mitä poliitikot kabineteissa suhmuroivat.

Kuulostaa hyvältä, mutta ongelmansa on blokkipoliitikallakin, kuten näemme paraatitapauksena sitä vuosikymmeniä harjoittaneessa Ruotsissa. Siellä syntyi odotusten mukaisesti todella heikko vähemmistöhallitus, jonka kyky ajaa suuria päätöksiä on kehno. Punavihreät ei yllä likikään enemmistöä eduskunnassa, ja luultavasti sen on käytävä usein kauppaa joko porvariallianssin pienpuolueiden tai jytkyvoittajan oikeistopopulistinen ruotsidemokraattien kanssa. Ne siis pääsevät ohjaamaan hallituksen linjaa, vaikka eivät hallitukseen osallistu. Ei siinä mitään ihmeellistä ole, meilläkin perussuomalaiset ohjasi monessa asiassa hallitusta vaalikauden alussa varsinkin, kun hallituspuolueet ja varsinkin demarit yrittivät estää suosionsa vuotamisen persuille. Toimii se demokratia näinkin, mutta ei blokkipolitiikka mitään etua tässä suhteessa tarjoa.

Blokkipolitiikka ei ole ylipäänsä järin toimiva systeemi tilanteessa, jossa joku keskeinen puolue ei mahdu blokkeihin. Ruotsi päätyi samaan jamaan kuin Suomi: vaalivoittaja ei sovi hallitukseen, jonka eväät jäävät surkeiksi. Tilanne on sama monessa blokkipolitiikkaa harjoittaneessa EU-maassa. Kun äärilaidan oikeisto ja vasemmisto ovat syöneet perinteisten valtapuolueiden suosiota, poliittisesti vahvoja enemmistöhallituksia on vaikea kasata. Usein vähemmistöhallitukset roikkuvat löyhässä hirressä pienpuolueiden tuella, josta ne rokottavat kovaa hintaa. Kuinkahan hyvin tämä sitten toteuttaa demokratian ideaa?

Ruotsin tuore pääministeri Stefan Löfven puhui blokkirajojen hylkäämisestä jo ennen vaaleja, koska ennakoi vaikeudet. Ruotsalaisten enemmistö kannattaa ehdotusta. Mutta blokeista ei Ruotsissa hevin lipsuta, eikä niin tapahtunut nytkään, vaikka monissa kysymyksissä demarit eivät ole kaukana keskilinjan porvareista.

Vähemmistöhallituksella hallitsi porvariallianssikin, mutta se sai tukea ruotsidemokraateilta. Vähemmistöhallitukset ovat Ruotsissa sinänsä arkea, ja niiden asema on tehty perustuslaissa helpoksi. Luottamusäänestyksiä ei ole. Hallituksen budjetin läpimenoon riittää, ettei kilpaileva esitys saa enemmän ääniä.

Se kuitenkin laittaa ruotsidemokraatit ratkaisijan asemaan. Jos puolue tukee porvariallianssia budjettiäänestyksessä, hallitus kaatuu. Tai sitten se äänestää tyhjää, tai kenties porvariallianssikin äänestää tyhjää, jos pelkää uusia vaaleja. Tai sitten hallituksen on käytävä kauppaa jommankumman leirin kanssa.

Menikö mutkikkaaksi? Kyllä. Se vain todistaa, ettei blokkipolitiikka ole yhtään selkeämpi systeemi tietyissä oloissa. Se rämpii meikäläisen järjestelmän kanssa samoissa ongelmissa, jos hallitusvallan ulkopuolelle jää merkittäviä puolueita jonkin sortin radikalismin takia.

Blokit vain vaikeuttavat politiikkaa, jos ne estävät maltillisten puolueiden yhteistyön. Saksassa ja Italiassa ongelma on ratkaistu kokoamalla suuri koalitio yli perinteisten blokkirajojen – eli päädytty Suomen malliin. Suuret koalitiot eivät ole lainkaan ihanteellinen asetelma poliittisten vaihtoehtojen osalta, mutta toimii se homma sitenkin. Eivätkä nämä jatkuvasti poliittisella kerjuulla juoksevat vähemmistöhallitukset ole mielestäni sen parempi vaihtoehto. Ne myös nostavat vaa´ankielipuolueet suhteettomaan asemaan, mikä tuskin on edustuksellisen demokratian ihanne.

Suomessa Ruotsin vaalitulos ei olisi ongelma, koska laajalla rintamalla porvariallianssi ei hävinnyt. Meillä demarit olisivat kasanneet vaaleissa kohtuullisesti pärjänneiden pienten porvaripuolueiden ja vihreiden kanssa punamultatyyppisen enemmistöhallituksen. Rökäletappion kärsinyt kokoomus miettisi oppositiossa tekosiaan ruotsidemokraattien ja vasemmistopuolueen seurana. Kukaan ei parkuisi järjestelmän kriisiä.

Blokkipolitiikan puolustajien mielestä ennalta kaavailemattomat monipuoluehallitukset nakertavat äänestäjien vallan. On siinä tietysti totuutensa, mutta ei tuo kovin ennustettavaa ole heikkojen vähemmistöhallitustenkaan politiikka. Eikä enemmistöparlamentarismin päämäärä ei ole mielestäni heijastella yksittäisten puolueiden menestystä, vaan taata äänestäjien enemmistön hyväksymä politiikka. Jos joku puolue ei mahdu hallituskuvioihin toisille täysin sopimattomien linjojensa vuoksi, on sen turha valittaa boikottia.

Perussuomalaiset ei mahtunut hallitukseen jyrkän europolitiikkansa vuoksi. Se piti tiukasti kiinni linjastaan ja maksoi siitä putoamalla oppositioon. Tilanteesta ei kannata syyttää järjestelmää. Blokkiutuminen ei vaivaan tehoaisi. Jos perussuomalaiset asettavat jatkossa kynnyskysymykseksi vaikkapa eurosta eroamisen (mitä en tosin usko), ei se mahdu seuraavaankaan hallitukseen ilman ihmettä.

Blokkipolitiikan ongelma on myös se, että luontevien rajojen vetäminen on vaikeaa. Oikeiston ja vasemmiston blokkijakoa voi pitää keinotekoisena, koska syvät ideologiset kuilut ovat kadonneet ainakin perinteisten suurten puolueiden väliltä. Toisaalta uusien puolueiden kuten perussuomalaisten paikka on kaikkea muuta kuin selvä. Määritelmään mukaan se on oikeistopuolue, mutta monissa kysymyksissä se on lähempänä perinteistä vasemmistoa kuin jotain kokoomusta. Näin etenkin euroasioissa ja yleisemmin suhteessa globalisaatioon.

Myös arvokysymyksissä iso osa vaikkapa kokoomuslaisista on kaukana persujen konservatismista. Näin etenkin nyt, kun Stubb on korostanut omaa ja samalla puolueensa arvoliberalismia mm. seksuaalivähemmistöjen suhteen. Samasta syystä on mahdotonta, että persut ja vihreät kuuluisivat samaan blokkiin. Mutta eivät vihreät taas istu oikeistoblokkiin, etenkin puolueen nuoret radikaalit ovat lähellä vasemmistoliittoa talouspolitiikassa.

Toki blokkipolitiikalla on ennakkoasetelmien osalta etunsa, mutta systeemissä on niin paljon heikkouksiakin, että on vaikea nähdä sitä meikäläistä systeemiä parempana. Jos poliittinen kenttä on hyvin risainen eli sen sisällä on sovittamattomia ristiriitoja, ei blokeista ole apua, koska osa puolueista ei niihin mahdu. Silloin blokeista on vain haittaa.

Suomessa ongelma näyttää tosin jo kadonneen sanoisiko luontaista tietä. Menestykseen makuun päässeet perussuomalaiset on maltillistunut eurokannoissaan hallituskelpoiseksi, ainakin jos Timo Soinia uskoo. Hän haluaa seuraavan hallituksen koostuvan omansa lisäksi kahdesta suuresta puolueesta – mitä ne sitten ovatkin. Soini tietää hyvin, että vaikkapa eurosta eroaminen tuskin voi olla puolueensa kynnyskysymys, koska sille ei löydy tarpeeksi tukea. Perusuomalaiset menee hallitukseen eurossa pysyen, joskin asettaen eurointegraatiolle muita ehtoja. Niille kyllä löytynee yhteinen sävel neuvotteluissa suuntaan tai toiseen.

Perussuomalaisetkin on siten sopeutunut monenkeskiseen poliittiseen kulttuuriimme, jossa kaikki kanavat pidetään auki, ja hallitusyhteistyö onnistuu monien puolueiden kanssa. Se todistaa suomalaisen konsensushengen voiman. Monipuoluejärjestelmämme kriisi tyrehtyi vaalikauden mittaiseksi. Blokit voi unohtaa.

Sen verran blokkipolitiikkaa meidänkin poliittinen kulttuurimme ehkä kaipaisi, että puolueet ilmoittaisivat etukäteen mieluisimmat hallituskumppaninsa. Tähän suuntaanhan on mentykin. Äänestäjät asian kuitenkin viime kädessä ratkaisevat uurnilla. Jos ja kun persut nousevat seuraavaan hallitukseen, kasattakoon se vaalien tärkeimmistä voittajista. Silloin meikäläinen enemmistöparlamentarismi toteutuu tarkoitetulla tavalla.