Nato-ratkaisun jälkeen Suomessa olisi kaikki syyt kiinnittää huomiota otsikon aiheeseen. Totean, että jotkut faktat saattavat yllättää, mutta ne on taatusti dokumentoitu.

1) Suomen ”köyhyys”

Sotahistoriaamme on kirjoitettu yksinomaan siitä näkökulmasta, että kaikki asemäärät olivat ylhäältä (taivaastako?) annettuja ja niille ei voinut mitään. Tunnetuin poikkeama ovat kaksi panssarilaivaa, mutta aivan yhtä hyvin esimerkiksi kävisi ratsuväkiprikaati, kallis yhtymä, vaikka Ruotsi oli todennut aselajin sopimattomuuden Suomen maastoon jo 1700-luvulla, ennen tulivoiman kasvua, joka ratsuväen lamautti viimeistään 1914.

Toisaalta ”rahaa” ei ollut riittänyt pst:hen tai tykistön ja krh:n ammuksiin ja tämä on virheellisesti laskettu poliitikkojen syyksi.

Todellisuudessa pst puuttui kiitos kenraali Erik Heinrichsin vitkastelun, (Vahtola s. 29-60). Määrärahat oli myönnetty ja puol.min Niukkanenkin tilannetta ihmetteli.

Kranaateista ei ollut pulaa, vaan ainoastaan sytyttimistä (Uola s. 65 – 69; Erjola s. 36-38; Talvisodan (virallinen) historia IV s. 304 -306 ). Sytytintuotannon pullonkaulan korjaaminen oli tietenkin virkamiesten eikä poliitikkojen asia.

Kummassakin tapauksessa kyse oli hyvin pienistä rahasummista verrattuna esim. panssarilaivoihin, mutta puutteet aiheuttivat ev. Halstin mukaan puolet talvisodan suom. tappioista (tarkoittaa yli 10.000 miestä).

2) ”Amerikalla piisaa rahaa”

On tietysti päivänselvää, että USA:n suuri siviilituotantokapasiteetti suojassa valtamerten takana oli etu, mutta ei letukoista ym. dollarihymyistä tullut panssareita itsestään, vaan se vaati suurta organisointia, jota USA:ssa oli opetettu tuossa laitoksessa ja josta aiheesta on kirjoitettu paksuja kirjoja.

3) Suomesta on puuttunut painopiste

Suomi oli valmistanut torpedoja jo WW I:n aikaan, mutta pst-kiväärin ja –tykin tekeminen oli 1938 mahdotonta, kiitos riittävän kuhnaamisen.

Jatkosodassa Suomi kehitti Myrsky-hävittäjän, muuten hyvän, mutta tuli käyttöön vasta syksyllä 1944. Harjoituskoneet Pyry ja Vihuri joutuivat sodan jälkeen liikaa onnettomuuksiin. Välissä oli ruotsalainen Saab Safir, joka korvattiin jälleen suomalaisella Vinkalla v. 1980, huippunopeus kiinteillä laskutelineillä oli 230 km/h, kun kotimainen hävittäjä Pyörremyrsky saavutti jo v. 1945 620 km/h nopeuden.

4) Lavetti / ase

Lentokone, sotalaiva ja Pasin kaltainen ajoneuvo ovat siksi selkeitä kohteita, että jopa poliitikko sellaisen ymmärtää. Sotalaivoja ovat suomalaiset telakat lobanneet ja Vinka / Redigo  –projekteissa puuhasi Harri Holkerin poika. Ikävä vain, lentokone, sotalaiva ja Pasi ovat ainoastaan kuljetusalustoja ja lavetteja, jolta varsinainen ase eli ohjus laukaistaan.

Ruotsi on ohjuksia valmistanut jo 1950-luvulta lähtien. Ukrainassa nyt ja Lähi-idässä jo aiemmin on nähty, että sodassa jopa suurvallan ohjusvarastot hupenevat. Ukrainassa on käytetty puolalaisia ja turkkilaisia ohjuksia, Suomiko tällaisia ei pystyisi valmistamaan? Alkeiskoulukoneet Pyry, Vihuri, Vinka ja Redigo ovat ihan viimeisiä asioita, mitä sodassa tarvitaan.

1990-luvulla valmistuneet Rauma-luokan ohjusveneet olivat jonninmoinen innovaatio. Vesipropulsion takia syväys oli alle kaksi metriä ja ohjusten kantama oli versiosta riippuen jopa 200 km.

Nyt Raumalla rakennetaan neljää korvetiksi kutsuttua alusta, uppouma panssarilaivojen luokkaa. Kuitenkin jo 1914 – 1918 suurvalta-Englanti koki ongelmaksi sen, että liikaa voimavaroja keskittyi liian harvoihin sotalaivoihin – ja Englannin silloisessa Grand Fleetissä oli sentään 160 sotalaivaa. ”Liian harvalla” tarkoitetaan n. 10 suurinta alusta (superdreadnought). Etenkin taisteluristeilijät upposivat molemmissa maailmansodissa usein yhdestäkin osumasta. (Rosskill loppukatsaus).

Linkissä listaa Suomen puolustus- ja ilmailualan yrityksistä, moni alan yritys ei näytä olevan ko. yhdistyksen jäsen.