…ovat sanat, jotka saavat minut ns. poistamaan varmistimen. Syynä on se, että olen kuullut nuo sanat jo liian monta kertaa aiemminkin:

– 1980-luvun lopussa vahvan markan politiikka oli ehdottomasti ainoa vaihtoehto. Kun markka 1990-luvulla devalvoitiin kahteen kertaan, sekin oli ainoa vaihtoehto (saattoi muuten ollakin…)

– Aikoinaan oli ainoa vaihtoehto, että viime kädessä Suomen valtio takasi säästöpankkiryhmän velvoitteet. Säästöpakkiryhmän päästäminen konkurssiin ei ollut mahdollista. Kun ryhmä sitten vähän myöhemmin teurastettiin muutaman muun pankin ollessa haaskanjaolla, sekin lienee ollut ainoa vaihtoehto.

– Nyt olemme kuulleet, että Kreikan tukeminen tapahtuneessa muodossa oli ainoa vaihtoehto. Siihen nähden tuntuu peräti hämmentävältä lukea ilmeisen asiantuntevaa kirjoitusta, jossa sanotaan, että valtioitten tavallisiinkin lainoihin vaaditaan vakuudet.

On erikoista, että juuri nyt kun euroalue on luvannut tiukentaa julkista taloudenpitoaan, luottoja ruvetaan myöntämään vakuudettomasti.

Vakuudet voisivat hyvinkin olla tarpeen, jos lainarahat käytetään saksalaisten aseitten ostamiseen. Kreikka ja Turkki muodostavat yhteensä 28 % Saksan aseviennistä. Kyseiset maat ovat erikoinen esimerkki Naton turvallisuuspolitiikasta. Kaksi jäsenmaatahan ovat toistensa suurimmat turvallisuuspoliittiset uhat.

Onko juuri hän euroalueen kykenevin ja pystyvin valtiomies? 

– Berlusconi on ilmoittanut olevansa Euroopan kaukonäköisin valtiomies. Kun hän (siis hänen avustajansa…) huomasivat spekuloinnin eurolla alkavan, he kehottivat laatimaan säästöohjelman.

Ilman parempia todisteita eivät Berlusconin puheet välttämättä aivan perättömiä ole. Herää vain kaksi kysymystä: miksi julkisen talouden epätasapainoon puututtiin vasta markkinareaktion jälkeen eikä jo aikaisemmin, ja mikäli Berlusconi on euroalueen viisain valtiomies, millaisiahan ne loput ovat?

“Ainoaa vaihtoehtoa” käyttävään hallintoon ja politiikkaan liittyy vakavia ongelmia.

Ensinnäkin virkamieskunnan tehtävä olisi nimenomaan etsiä poliittisille päättäjille vaihtoehtoja, joista valita.

Toisekseen eri poliitikoilla ja erityisesti eri puolueilla pitäisi olla vaihtoehtoja, joista äänestäjä voi valita. Ainoan vaihtoehdon hallinto ja politiikka on vaarallisen lähellä byrokratian ja kabinettipolitiikan harvainvaltaa.

Miten aiemmin on toimittu?

Melko selvä käsitykseni on, että kun säästöpankkiryhmä hääräsi pörssissä raumalaisittain sanoen “niingon doukk häärä kingus”, silloinen pankkitarkastusvirasto kuorsasi sikeitä Prinsessa Ruususen unia.

Vahvan markan politiikasta minulla ei ole selvää käsitystä. Vähän tuntuu siltä, että teoria sai voiton käytännön realiteeteista (korkojen nostaminen periaatteella vain taivas on rajana olisi tuhonnut kaiken elinkeinotoiminnan Suomesta). Voi olla, että Suomen Pankin lukuisten muodollisesti pätevien tutkijoitten ja johtajien keskuudessa vallitsi jyrkkä hierarkia. Johtokunnan takana oli seistävä ja johtokunnan takana oletettiin seisovan Mauno Koiviston pitkän varjon.

Ei ole tiedossani, miten euron vakaussopimuksen laajamittaiseen ja järjestelmälliseen rikkomiseen on suhtauduttu. Jos politiikoilla ei ole noususuhdanteessa kanttia tehdä pieniä leikkauksia, voi kysyä, onko virkamiehellä lojaalisuutta vain poliittisia esimiehiään kohtaan.

Eikö virkamiehellä pitäisi olla lojaalisuutta myös sitä abstraktia käsitettä kohtaan, joka laskun maksaa ja joita veronmaksajiksi, äänestäjiksi tai jopa kansakunnaksi kutsutaan.