Tiukan talouskurin loppu Excel-virheessä ja valtamedian heräämisessä
Viimeisten kolmen vuoden aikana länsimaissa tiukan talouskurin nimeen vannoneet ”vastuulliset” poliitikot ja ekonomistit ovat varoittaneet liiaksi kasvavan julkisen velan hidastavan talouskasvun pysyvästi. Tämä retoriikka on perustunut lähes yksinomaan Harvardin professoreiden Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin (R-R) tutkimuspaperiin vuodelta 2010. ”Vastuuttomat” ekonomistit ja hiljainen joukko poliitikkoja ovat kritisoineet kyseistä tutkimusta kovalla kädellä. Tarvittiin kuitenkin texasilaisen yliopisto-opiskelijan löytämä Excel-virhe, jotta valtamediat länsimaissa edes kyseenalaistivat R-R:n tutkimuksen. Lopettaisiko media tehtäviensä laiminlyönnin myös Harvardin professori Alberto Alesinan myyttisen talouskasvua tuottavan tiukan talouskurin kohdalla (expansionary fiscal austerity), vai vaatiiko sekin Excel-virheen ennen kuin kyseisen tutkimuksen ilmeisistä vioista voidaan puhua. Alesinan jo nykytiedon valossa täysin vääräksi osoittautunut malli on ollut varsinkin Euroopassa harjoitetun tiukan talouskurin politiikan perusta, ja jäljet ovat sen mukaiset.
Valtamediat Suomessakin ovat olleet aivopestyjä tiukan talouskurin kannattajia kuten aikoinaan 90-luvun laman aikaan vahvan markan politiikan suhteen. Onhan se myös helppo valinta päätoimittajille, kun vyönkiristäminen on sopinut ilman suurempia perusteluja myös tavallisen kansalaisen oikeustajuun. Jos media ei kyseenalaista päättäjien toimintaa ja selvitä taustoja, niin kuka sitten?
Ai niin, se texasilainen yliopisto-opiskelija.
Tilanne on vähintäänkin koominen, mutta hymy hyytyy laskettaessa väärän talouspolitiikan jättämiä jälkiä kansantalouksien alijäämiin, velkaantumiseen ja varsinkin massiivisiin ihmistragedioihin, joiden seurauksia kannetaan vielä pitkään niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti.
Reinhart-Rogoffin (R-R) tutkimuspaperi ilmaisi valtioiden julkisen velan kriittiseksi rajaksi 90% (velka jaettuna bruttokansantuotteella). Tällä rajalla tiukan talouskurin kannattajat Olli Rehniä myöden ovat perustelleet laajoja vyönkiristystoimia velkaantumisen pysäyttämiseksi. Rajan ylittäminen merkitsisi R-R:n mukaan talouskasvun jyrkkää laantumista pysyvästi ja nostaisi velan markkinakorkoja. Ongelmana vain on, että tutkimuspaperia alusta asti kritisoineet ”vastuuttomat” ekonomistit ovat kritisoineet koko tutkimusta hyvin vialliseksi. R-R itse on alusta asti myöntänyt, että tutkimus ei ota kantaa syy- ja seuraussuhteeseen. Toisin sanoen hidas talouskasvu voi yhtä hyvin johtaa kasvavaan velkaantumiseen eikä toisinpäin (mikä monesti on havaittavissa reaalimaailmassa kuten Japanin kohdalla). Lisäksi 90%:n raja on valittu täysin mielivaltaisesti, lähtötiedot ovat puutteellisia ja väärin tulkittuja sekä käytetyt tilastolliset menetelmät ovat hyvin vajavaisia (esim. velkaantumisen ja talouskasvun tarkempi rajaaminen lähdemateriaalissa). Kaiken kukkuraksi havaitun Excel-virheen jälkeen, kun kaikki lähteet ovat laskettu mukaan, tulokset eivät pidä paikkaansa. Velkaisimmissa maissa talouskasvu on hieman hitaampaa, mutta sillä ei juuri ole eroa, onko velkasuhde 50% vai 150%. Lisäksi hajonta on erittäin suurta eikä minkäänlaista syy-seuraussuhdetta R-R:n alkuperäisestä kasvavan velan talouskasvua hidastavasta vaikutuksesta ole havaittavissa. Vastakkaiseen syy-seuraussuhteeseen on selkeitä viitteitä.
Reinhart-Rogoffiin verrattuna kertaluokkaa suurempi merkitys on Alberto Alesinan merkityksellä tiukan talouskurin kannattajille ja varsinkin euroalueen rangaistuspolitiikalle. Hän myi huhtikuussa 2010 Madridissa Euroopan valtionvarainministereille ajatuksen tiukasta talouskurista talouskasvua luovana. Alesinan esitys on aikaisemmin ollut pitkälti tuntematon käsite taloustieteessä. Hänen Madridissa jakama paperinsa perustui Alesinan ja Silvia Ardagnan vuoden 2009 tutkimuspaperiin aiheesta. Lisäksi valtiovarainministereille jaetussa paperissa lähteissä viitattiin vahvasti Alesinan omiin aikaisempiin tutkimuksiin (ja kummasti suurin osa muista lähteistä oli italialaisten ekonomistien tutkimuksia).
Alesinan 2009 ja varsinkin 2010 paperin lukeminen on ahdistavaa hommaa – niin ilmeisiä ovat paperien virheet ja puutteet. Silti näistä papereista luotiin tiukan talouskurin tieteellinen perusta niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.
Ehkä pitää pyytää Alesinalta alkuperäinen data, jos vaikka löytyisi vastaava Excel-virhe kuin R-R:n tuloksissa. Ilman sitä media ei näytä puuttuvan merkittävän painoarvon saaneen Alesinan paperin ilmeisiin puutteisiin, joita IMF:n ekonomistit kritisoivat heti 2010 ja itse IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard (myös MIT:n professori) käytännössä murensi pohjan Alesinan tutkimukselta tammikuun 2013 tutkimuksella sopeutustoimien vaikutuksista ja kasvuennustevirheistä.
Euroopan komissiossa on alkanut hälytyskellot lopulta soida, kun vuosia jatkuneet ennustevirheet sopeutustoimien vaikutuksista budjettialijäämiin ja velkasuhteisiin ovat osoittaneet tiukan talouskurin olleen alkuperäisen tarkoituksen vastaista. Käytännössä siis sopeutustoimet ovat pahentaneet taloustilannetta entisestään ja tukipaketit ovat valuneet hukkaan pankkisektorin vakauttamista lukuun ottamatta. Eurostatin uusimmat tiedot viimevuotisista ennustevirheistä ovat vanhan jatkoa.
Euroopan komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroson maanantaina antama puhe signalisoi muutosta euroalueen talouspolitiikassa, ja samalla selitysten ajan alkua. Baroso ei myöntänyt nykylinjaa vääräksi, mutta selitti talouspolitiikan muuttamista nykylinjan heikolla kansallisella tuella. Nähtäväksi jää, milloin talouskomissaari Olli Rehn selittelee omia kantojaan. Vielä maaliskuun alkupuolella Rehn vannoi 90%:n maagisen velkasuhderajan nimeen taloustieteen nobelisti Paul Krugmanin kanssa käydyn sananvaihdon yhteydessä. Samalla hän totesi, että kuuntelee Krugmanin sijaan vakavasti otettavia taloustieteilijöitä kuten Olivier Blanchard (eipä ole juuri kuunnellut huomioiden Blanchardin kirjoitukset ja tutkimukset), Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart – onnea vain kahden viimeisen suhteen.
Pientä valonpilkahdusta on nähtävissä medioiden suhtautumisessa tiukan talouskurin kriitikoihin. Tämä lukuisa ”vastuuntunnottomien” ekonomistien joukko on ollut jo vuosia vähättelyjen kohteena valtamediassa. Suomalaisissa lehdissä yhtä aikamme arvostetuinta ja seuratuinta taloustieteilijää Paul Krugmania on käsitelty koko kriisin ajan vähättelevään sävyyn. Krugman on milloin ollut New York Timesin kolumnisti, milloin värikäs kommentaattori, milloin jälkiviisas. Vasta viime aikoina on puhuttu taloustieteen nobelisti Krugmanista. Ehkä jatkossa tuodaan esille, että hän on myös Princetonissa professorina ja alallaan hyvin seurattu ja arvostettu. Sen sijaan suomalaisessa mediassa vielä pari päivää sitten Reinhartista ja Rogoffista puhuttiin Harvardin huippututkijoina.
On helppoa mennä massan mukana ja ottaa kansalaisten suosima linja mediassa. Tietääkseni yksi tärkeimmistä median tehtävistä on olla objektiivinen ja pyrkiä selvittämään talouspolitiikassa asioiden taustat niin, että tavallinen tallaajakin ymmärtää. Tähän ei monesti tarvita kuin internet, kärsivällisyyttä ja aikaa. Ainakin yksi edeltävistä luulisi journalisteilta löytyvän, mutta miten on kahden muun kanssa.
Kirjoituksessa mainitut tutkimukset:
http://www.nber.org/papers/w15639
http://www.nber.org/papers/w15438
http://scholar.harvard.edu/alesina/publications/fiscal-adjustments-lessons-recent-history
(EU:n valtiovarainministereille huhtikuussa 2010 jaettu paperi)
http://www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2013/wp1301.pdf
Julkinen velka
Ei ole mitään yhtä autuaaksi tekevää lukua julkisessa velkaantumisessa. Liitän tähän Englannin julkisen velan määrän suhteessa BKT:hen. On hyvä muistaa vielä historiallinen tausta, että UK oli ehdoton maailmanvaltias koko 1800 luvun. Maailmanvaltius loppui kun kun velka oli liian alhainen vai oliko velalla mitään väliä. Mihin sitten 1950-luvulla Englannin velka katosi. Sen söi inflaatio. Sitä oli yli 200%/BKT!
Historiattomuus on yksi taloustieteilijöiden ominaisuus. He eivät puhuisi varmasti malleistaan jos lukisivat historiaa. Ne olisi niin monesti todistettu vääräksi.
Tuo mainittu Reinhard and
Tuo mainittu Reinhard and Rogoff tutkimus on vertailu vuodesta 1790 aina vuoteen 2009 saakka.
Minusta ei kannata pilkata taloustieteilijöitä historiattomuudesta juuri tässä tapauksessa (vaikka monasti voikin). Historiaa on mukana sen verran kuin on ollut luotettavaa aineistoa. Tuo tapaus Englanti on varmasti mukana.
Helposti omaksuttavaa tietoa tästä tutkimuksesta löytyy Economist lehden artikkelista The 90% question
Ongelmana on, että historia on monessa kohtaa väärin ymmärretty
R-R:n tutkimuksessa (ja Alesinan paperissa). Syy-seuraussuhteesta on Paul Krugman kirjoittanut hyvin blogissaan (ja viitannut muihin kirjoittajiin myös):
http://krugman.blogs.nytimes.com/2013/04/18/correlation-causality-and-casuistry/
http://krugman.blogs.nytimes.com/2013/04/16/reinhart-rogoff-continued/
Taloustiede
Nämä taloustieteilijät jotka ovat lähellä poliittista systeemiä kuten vaikka IMF:ffää eivät ole Tiedemiehiä. Tarkoitan tiedemiehillä vain tiedolle omistautuneita henkilöitä. Tiedemiehen tehtävä on epäillä ja haastaa kaikki myös itsensä. Poliitikko sitten sanoo suurella varmuudella jotain johon suuntaan mennään. Jos aina epäillään eli toimittaisiin tieteellisesti, emmehän pääsisi mihinkään. Taloustiede on tälläinen synteettinen tiede mikä ei ole tiedettä lainkaan. Se on valistuneitä mielipiteitä ja varsinkin kaveri joka pyrkii johonkin antaa hyvin valistuneita mielipiteitä joista poliittiset päättäjät tykkäävät. Taloustiede on vielä täynnä keskenään tappelevia koulukuntia josta ei tule valmista eikä muutakaan.
Ei se ole historian huomioimista, että laskee 500 vuotta Excelillä väärin. Se on historian huomioimista että hakee joka suunnasta ajatelmia, myös menneisyydestä. Ennen 1900-lukua maailma oli varmasti niin toisenlainen ettei kauheasti voida siitä tehdä johtopäätöksiä jotka voidaan tuoda tähän päivään. Sen voi kuitenkin tehdä, että kun on 300 vuoden velkaantumistilasto käytössä, niin valtionvelka ei välttämättä estä maailmanvallaksi nousua. Löydetään myös helposti maita joilla on ollut paljon velkaa ja ne eivät ole nousseet maailmanvallaksi. Eli ei velka myöskään takaa menestystä. Voi olla että menestyksellä ja velalla ei ole juuri tekemistä keskenään.
Komppaan ja
velkamäärän vaikutus valtionlainakorkoihin on hyvin vähäinen. Tärkeimpinä tekijöinä on uskottava suunnitelma velan hoitamiseen, mikä perustuu täysin muuhun kuin tiukan talouskurin luottamuskeijuun. Käytännössä omalla valuutalla ja sitä kautta itsenäisellä rahapolitiikan hallinnalla on tärkeä merkitys. Lisäksi talouskasvun luominen on tärkeämpää kuin lyhytaikainen (joskus pitkäaikainenkin) massiivinen kansantalouden alijäämä.
Finanssikriisin synnyttämä euroalueen ongelmamaiden korkojen nopea nousu oli taasen markkinoiden paniikkireaktio, joka ajoi eurojohtajat paniikinomaiseen alijäämien väkisin pudottamiseen tiukalla talouskurilla ja ongelmamaiden kohdalla suorastaan rangaistuspolitiikalla. Politiikkaa on yritetty puolustella kaikilla mahdollisilla lillukan varsilla kuten viime vuotisen Mario Draghin lausuntojen pudottaneilla koroilla. Draghin lupaus, että EKP tekee kaikkensa estääkseen euron hajoamisen ja ongelmamaiden lainojen osto-ohjelma laskivat markkinakorkoja. Sillä ei ollut mitään tekemistä tiukan talouskurin "onnistumisella". Nyt todistusaineisto käytetyn talouspolitiikan totaalisesta epäonnistumisesta ajaa eurojohtajat väkisinkin muuttamaan talouspolitiikkaa – selittelujen kera.
Totaalinen epäonnistuminen?
Mitkä olivat fiiliksesi viisi vuotta sitten? Oma arvaukseni silloin oli, että maita ja pankkeja menee nurin, ihmiset menettävät säästönsä, maailmankauppa romahtaa vuosiksi selvästi aiempaa alemmalle tasolle, massatyöttömyys ei rajoitu välimeren rantaan jne jne. Pörssikurssien historiallisesta romahduksesta päätellen monen muun fiilikset olivat samanlaisia.
Uhkakuvat eivät toteutuneet. Pörssikurssit – jotka heijastelevat tulevaisuuden uskoa – ovat toipuneet 2007 tasolle, monissa paikoissa ylikin. Massatyöttömyyttä on vain muutamassa maassa. Miten tässä näin hyvin kävi vaikka näytti toivottomalta? Väitän, että tässä kävi näin sentakia, että kriisiä on loppujenlopuksi hoidettu oikeilla lääkkeillä. Ei tätä kyllä mitenkään voi kutsua "totaaliseksi epäonnistumiseksi".
Itse asiassa viisi vuotta sitten
olin hyvinkin optimistinen, kun ohjauskorkoa laskettiin ja suurin osa maista harjoitti elvyttävää talouspolitiikkaa kriisin alussa (Suomi mukaan lukien). Sitten Kreikan tapauksen yhteydessä markkinat alkoivat panikoida euromaiden markkinakorkojen kanssa (pidetäänkö no-bailout-säännöstä kiinni vai ei?), kun ongelmamailla ei ollut omaa devalvoituvaa valuuttaansa tai tarvittaessa pääomaruiskua käytössään. Tukipaketit rauhoittivat markkinoita, mutta niihin kytketty ja alun elvytyksen jälkeen täyskäännöksenä tehty tiukan talouskurin politiikka teki minusta pessimistin, joka on siitä lähtien odottanut kriisin pitkittymistä ja pahenemista. Nyt ollaan tässä tilanteessa ja nousu tulee, kun talouspolitiikka kääntyy. Huolissani olen vielä siinä yhteydessä, mitä euron valuvioille tehdään, ettei kriisi pian toistu uudestaan.
Pari reunahuomiota
Ensinnäkin sanon, että pidän itseäni jonkin sortin keynesläisenä – mielestäni julkisen sektorin olisi tasapainotettava yksityisen sektorin sakkaamista taantumissa. Se tarkoittaa mielestäni mm alhaista verotusta, julkisten investointien (perusteltujen) lisäämistä, hallittuja budjettivajeita, löyhää rahapolitiikkaa. Tämä kuitenkin edellyttäen, että velkaantuminen hoidetaan noususuhdanteissa säälliselle tasolle. Toisaalta en ymmärrä, että julkisella velkaantumisella voitaisiin hoitaa loputtomasti perusongelmaa, jos se on talouskasvun puute, jonka keskeinen syy on kilpailukyvyn hajoaminen eli kustannustason liiallinen kasvu suhteessa tuottavuuden kasvuun. Sieltähän kaikki reaalinen talouskasvu tulee.
Devalvoimalla voidaan hoitaa kilpailukykyongelmaa, mutta entä kun kyse on yhteisvaluutan sisäisistä ongelmista?
1. Onko euron hajottaminen ainoa toimiva lääke? Mm Krugman on erittäin skeptinen euroa kohtaan, vaikka hän ei suoraan sen hajottamista suosittele.
2. Mistä pahasti velkaisten euromaiden alijäämien elvytysrahoitus tulee? Markkinoilta ne ovat saaneet säällisempään hintaan luottoa Draghin loistavan OMT-strategian jälkeen, mutta ei se raha halpaa edelleenkään ole. Toisten euromaiden alijäämien rahoittaminen taas on poliittisesti erittäin epäsuosittua – mikä tietysti on yksi peruste hajottaa euro, koska yhteisvaluutta vaatii enemmän tai vähemmän solidaarisuutta.
3. Jos alijäämät hoidetaan setelirahoituksella, on sekin yksi merkittävän yhteisvastuun lisäämisen muoto. Millä ehdoilla jäsenmaiden alijäämiä rahoitetaan EKP:n piikkiin? Missä kohtaa sille pannaan stoppi? Koska kasvu on riittävää, että velkasuhdetta voidaan alkaa pudottaa? Pitääkö euromaiden alkaa kilpailla alijäämissä saadakseen EKP:lta setelirahoitusta, etteivät putoa naapurien julkiskulutusvetoisen kasvun kelkasta?
4. Elvytys voi olla valohoitoa, jos raha käytetään huonosti. Suomella on siitä paljon kokemusta takavuosilta. Japanin velka-aste bkt:sta on muistaakseni 250% ja se vasta nyt aikoo setelirahoittaa tosissaan. Koska elvytys alkaa Japanissa tehota? Se on yrittänyt sitä 1980-luvulta asti, eikä pure. Italian talouskasvu on ollut olematonta koko euroajan, valtion velka kyllä kasvanut. Miksi näin tehokas elvytys – jota Berlusconi ajoi koko valtakautensa ihan muista syistä kuin keynesläisyyttään mutta kuitenkin – ei pure? Yhdysvalloissa äärimmäisen raju rahapoliittinen elvytys ja valtion velkaantuminen ovat pitäneet talouden kasvussa 2008 jälkeen, tai ainakin ne ovat kytkeytyneet yhteen. Mutta jos velkaantuminen takaisi talouskasvun, Italia ja Japani eivät olisi nykyisessä nesteessään. Mikään kasvuautomaatti elvytys ei siten ole.
Heikki
ps
Olen seurannut tästä esiin tuomastasi tutkimuksesta noussutta vilkasta ja kiintoisaa debattia, josta olen tekemässä pientä juttuakin. Aihe on tärkeä, joten hyvä siitä on keskustella Piksussakin.
Heikki
Kiitos Heikki
Kiitos Heikki perusteellisesta kommentista.
1&2) Hyviä pointteja, joihin minulla ei lisättävää.
3) EKP:n poikkeukselliset keinot (jotka osin on tehty hankalaksi vanhoilla sopimuksilla) tulevat käyttöön kriiseissä. Yhteisvaluutta-alueella tuo toimien lopettaminen on hankalampaa kuin yksittäisen maan kohdalla. Tähän löytyy mittareita, joista olisi hyvä etukäteen sopia, mutta kaikkea ei voi ennalta lyödä lukkoon. Mittareina on esim. yksityisen rahoituksen elpyminen, kysynnän elpyminen, työllisyyden paraneminen (työttömyysaste ainakin kitkatyöttömyydessä tietyllä tasolla). Yleisesti sanottuna kaikenlainen elvyttäminen pitää asteittain lopettaa, kun kansantalous pystyy itsenäisesti toimii edellä mainittujen asioiden kohdalla. Erilaisille talous- ja rahapoliittisille toimille voidaan asettaa ehtoja, jotka liittyvät rakenteiden uusimiseen. Nyt nämä ehdot ovat itsetuhoisia ongelmamaille.
4) Japanin setelipainatus ja elvytys on ollut tehotonta, koska samalla ei ole pyritty riittävän voimakkaisiin rakenteellisiin uudistuksiin ja toimet ovat olleet liian vähäisiä. Nykyinen Japanin pääministeri on aloittanut ns. Abenomicsin, jossa toteutetaan toimia, joita ekonomistit ovat viimeiset 15 vuotta odottaneet heiltä. Se on mielenkiintoista seurattavaa ja tästä minun on jo parin kuukauden ajan pitänyt kirjoittaa pitempi juttu. Työn alla, mutta tulossa on.
Italiassa tarvitaan kipeästi rakenteellisia uudistuksia, joita mm. Mario Monti yritti saada läpi. Työmarkkinat ja yritysympäristö tarvitsee uudistamista kovalla kädellä. Lisäksi tietenkin veronkanto ja korruption kitkeminen.
Mikään kasvuautomaatti elvytys ei tosiaan ole. Ongelmana on, että turhan usein elvytetään nousukaudella ja sitten kriiseissä ei ole varaa elvyttää. Lisäksi taantumat ovat erilaisia ja tarvitsevat hieman erilaista elvytystä niin talous- kuin rahapoliittisesti. Nykyinen Euroopan taantunut talous on keynesiläisyyden näkökulmasta osin ainutlaatuinen, koska ohjauskorko on lähes nollassa ja vallitsee likviditeettiansa samalla, kun inflaatio on matala ja työttömyys korkea. Keynesin mukaan julkinen elvytys ja varsinkin menolisäykset ovat tällaisessa ympäristössä tehokkaimmillaan. Päinvastainen (lue: nykyinen) talouspolitiikka on taasen myrkkyä.
Jään mielenkiinnolla odottamaan juttuasi aiheesta. Kaikki taustoihin perehtyvä kirjoittaminen ja keskustelu näistä aiheista on hienoa ja tervetullutta.
kiitos Kalle
Perusteelllisesta vastauksesta. Se juttuni ei ole kummempi, nostaa vain esiin muutamia aiheesta esitetettyjä puheenvuoroja. Olen tehnyt jonkin verran makroaiheisia juttuja ymmärrykseni pohjalta, mutta hirveän himoittu aihepiiri se ei ole mediassa, vaikka valistuneita lukijoita teema kokemukseni mukaan kiinnostaakin. Perusteellisiin juttuihin ei ole printtimediassa yleensä riittävästi tilaakaan, koska usein aiheet vaativat perusteellista argumentointia – kuten tämäkin debatti vaatii aika lailla tilaa. Heikki
Vastaavasti Yhdysvalloissa oli tilanne 2. maailmansodan jälkeen.
Kuten Briteissä myös rapakon takana velkasuhde oli suuri 50-luvun alussa ja kasvu hidasta, kun massiivinen teollinen sotakoneisto purettiin (mm. naiset palasivat takaisin kotiäideiksi). Juurikin tämä historian ymmärtäminen lukujen takana on usein ongelmana uusien radikaalien ajatusten esittäjille. Alesinan tutkimukset ovat vielä pahempia tässä kuin R-R:n paperi. Muun muassa Suomen toimia 90-luvulla on käytetty perusteina tiukan talouskurin talouskasvua synnyttävästä vaikutuksesta, mikä ei kestä lähempää tarkastelua. Alesinahan pitkälti nauroi huhtikuun 2010 paperissaan keynesiläisille malleille. Nyt tiedetään niiden mallian ennustaneen kriisin aikaisen talouskehityksen, vaikka moni tiukan talouskurin kannattaja on alkanut puhua ennemmin mysteeristä kuin myöntää virheitään keynesiläisyyden eduksi. Ainoastaan deflaation uupuminen on ristiriidassa keynesiläisten mallien kanssa kehittyvien talouksien kohdalla.
John Maynard Keynesin puhuessa elvytyksestä fiskaali- ja rahapolitiikassa oli Iso-Britannian julkinen velka reippaasti yli 150% bkt:sta. Eli elvytyksen isän mielestä velan suuruus ei juuri ole merkityksellinen vaan valtion talous- ja rahapolitiikan oikea-aikainen yhteisvaikutus irroittaa kansantalouden taantumasta. Keynesin mukaan tehokkaimmillaan fiskaalipolitiikan elvytys on nykyisen kaltaisessa likviditeettiansassa, jossa ohjauskorot ovat nollan tuntumassa. Alesina ei huomioinut koko rahapolitiikkaa tutkimuksessaan lainkaan ja viittasi kintaalla Keynesille kiristystoimien vaikutuksesta talouskasvuun. IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard osoitti tammikuun 2013 julkaisussa Alesinan, EKP:n ja Euroopan komission laskelmat menoleikkauksien ja veronkorotuksien suhteen olleen totaalisen väärässä kriisistä saadun tiedon perusteella. Tiukan talouskurin arkkitehdit luottivat 1%:n sopeutustoimen suhteessa BKT:een vähentävän talouskasvua "vain" 0,5%. Blanchard (myös muut uusimmat tutkimukset) osoittaa toteutuneen supistumisen vaihdelleen 0,5%:n sijaan maittain 1,3-1,8% Euroopassa. Toisin sanoen, vyönkiristyksillä on ollut käänteinen vaikutus: alijäämät ovat kasvaneet, velkasuhde pahentunut ja ohessa tietenkin luotu massatyöttömyys.
Ehkä texasilainen opiskelija saa aikaiseksi lumivyöryn, joka ravisuttaa vielä syksyisiä Saksan vaaleja. Vai selittelevätkö johtavat poliitikot itsensä ulos liemestään? Medialla on tässä aika suuri rooli pelattavana.
Etelä Euroopan alivelkaantumisongelmaa
yritettiin kyllä pitkään hoitaa pragraattisesti lisävelalla, mutta ongelmaksi nousi se, että luotottajat katosivat. Jäljelle jää setelirahoitusvaihtoehto, mutta perusmuodossaan siitä taas seuraisi iso tulonsiirto kaikkein alivelkaantuneimmilta mailta kuten Suomi näille välimeren (vähän vähemmän alivelkaantuneille) maille ja se taas ei kelpaa esim. Suomen kansalle.
Tai kuten Sixten Korkman ilmaisee saman asian tänään hesarissa: "Jos olemme sitä mieltä että tarvitaan enemmän sopeutusaikaa, olemme ilmeisesti myös sitä mieltä, että maiden alijäämiä pitää rahoittaa. Herää kysymys, mistä se raha tulee". Pitää olla maahan uskova sijoittaja tai reilusti nykyistä suurempi yhteisvastuu. Reilusti nykyistä suurempi yhteisvastuu on realistisempi, muttei sekään kovin realistinen tällä hetkellä.
Luotottajat katosivat, koska
ongelmamailla ei ollut omaa valuuttaa. Toisin sanoen valuutan arvon luontaisen heikkenemisen kautta paraneva kilpailukyky ja pääomaruiskun käyttö eivät tulleet kysymykseen. Luotottajat osaltaan panikoivat ja osaltaan epäilivät josko eurossa yhteisesti no-bailout-linja olisi totta. Markkinoiden onneksi ei ollut vaan tukipaketeilla rauhoitettiin ongelmamaiden lainakorkoja ja hoidettiin (saksalainen)pankkikriisi alta pois.
Yli 90% julkinen velka puolittaa talouskasvun
Lueskelin aikani kuluksi tuon mainitsemasi, Reinhard and Rogoff, 2010 tutkimuksen ja siinä on tosiaan ollut tuo excell virhe.
Herndon, Ash and Polliin, 2013 korjaavan tutkimuksen mukaan, että 90% velkaantuminen ei romahduta bruttokansantuotteen kasvua kuten alkuperäisessä tutkimuksessa väitettiin. Se pudottaa hyvinvoinnin kasvun puoleen.
Tässä prosenttiluvut:
Edelleen syy-seuraussuhde uupuu tutkimuksessa
Toisin sanoen onko hidas kasvu syy velkaantumiseen (taantumat, rakenteelliset ongelmat, yms., jolloin velkasuhde kasvaa) vai toisinpäin? Japanin kohdalla varmasti ensimmäinen vaihtoehto. Sen sijaan linkki korkean velan vaikutuksesta talouskasvun hidastumiseen on R-R:n paperissa olematon, kuten kirjoittajat itsekin ovat todenneet.