Kirjoitusvuorossa: Hannu Lehtilä

Suomen huonoimmat hallitukset on nyt listattu. Raati on arvovaltainen, eikä sen asiantuntemusta voi kiistää. Vihreiden talousguru Osmo Soininvaara sen ensimmäisenä sanoi julki kirjassaan ”Jäähyväiset eduskunnalle”: tämän vaalikaudet hallitukset ovat Suomen historian huonoimmat. Sitten sekä Euroopan että Suomen talouden läpikotaisin tunteva professori Sixten Korkman myönsi, että Soininvaara on oikeassa. Itse hän oli eduskunnan viime päivien sekoiluun asti pitänyt Harri Holkerin sinipunahallitusta (1987-91) huonoimpana. Lopullisen niitin hallitussurkeudelle antoi legendaarinen ex-valtiosihteeri Raimo Sailas. Hän on nähnyt hallitukset lähietäisyydeltä 1970 -luvulta lähtien. Martti Miettusen hätätilahallitus (1976-77) piti Sailaksen listalla kärkipaikkaa ihan viimeiseen asti. Mutta kun hallitus vaalikauden lopuksi äänesti eduskunnassa omia esityksiään vastaan, oli asia selvä – uusi pohjanoteeraus oli syntynyt. Samaan henkeen kirjoitti edellisessä blogissaan (19.3.2015) myös Norvestian toimitusjohtaja, KTL ja DI, Juha Kasanen. Hänen perustelunsa ovat vedenpitävät.

Talouspolitiikassa harrastetaan usein poliittisesti korrektia keskustelua. Nyt jätettiin kohteliaasti mainitsematta hallitusten pääministerien, Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin, nimet.  

Nyt päättyvän vaalikauden talouspolitiikka oli teatteritermein: ”Huomenna hän tulee” -politiikkaa. Samuel Beckettin absurdissa komediassa odotetaan herra Godotin tuloa ilman, että hän koskaan tulee. Eli hallitus vain odotti, että ensi vuonna talouskasvu alkaa. Päättyvälle vaalikaudelle ei tällaista vuotta kuitenkaan sattunut. Odotettiin vain tumput suorina.

Ehkä kävi niinkin, että viime vuosien aikana lobbaus ammattimaistui ja tehostui niin, että hallituksia vietiin suuntaan jos toiseen kuin laskiämpäriä. Hallituksen puheista oli helppo päätellä kuka oli viimeksi käynyt asiaansa esittelemässä. Räikein esimerkki on parin vuoden takainen osinkoveropäätös.

Kolumnisti Elina Grundström tekee Helsingin Sanomissa 31.3.2015 tärkeän huomion: ”Politiikkaan vaikutetaan täsmällisesti ajoitetuilla tutkimuksilla, raporteilla ja seminaareilla, joita media uutisoi kiltisti ja kovapalkkaisten asiantuntijoiden motiiveja miettimättä.” Tästä seuraa, että nämä asiat nousevat poliittisen vaalikeskustelun tärkeimmiksi teemoiksi ja että vallitsevaan talouspoliittiseen ajatteluun kriittisesti suhtautuvat puheenvuorot jäävät varjoon.

Suomalaiseen talousjournalismiin kuuluu myös tietynlainen sisäsiittoisuus; täällä tiedetään, ”mitä meille kuuluu” ja että ”lukekaa muun maailman tilanne muualta”. Jos erittäin hyvin Suomea tunteva saksalainen talousmedia kirjoittaa meistä syväanalyysin, sitä ei noteerata, sitä ei käännetä, vaan luullaan, että kaikki meille tärkeä tieto löytyy Financial Timesin tai Wall Street Journalin sivuilta. No, tämä on tietysti tyhmä suhtautumistapa, vaikka lehdet ovatkin hyviä.

Negatiivista historiaa on kirjoitettu vaalikauden savuaville raunioille. Toivottavasti pohjat on saavutettu. Suunta nyt ei voi olla muuta kuin ylöspäin.

Ei yksi Juha Sipilä tietysti kesää tee, mutta Sipilän resepti strategiasta, sitoutumisesta ja yhteistyöstä voi kesän tehdäkin. Nyt ei pidä pelätä työntekoa.

ps. Samalla kun Euroopan taloudessa alkaa näkyä valoa, Suomen itänaapuri käy yhä arvaamattomammaksi. Suomalainen huippuliikemies heitetään tylysti maasta ulos ja suomalaisten Venäjälle tekemien investointien kohtalosta esitetään entistä suorempia kysymyksiä. Lisää huolta tulee, kun analyytikkopiireissä on jo pitkään kuiskuteltu Suomen maariskin kasvavan yhdysvaltalaisten sijoittajien silmissä. Niinpä Esko Ahon takavuosien ohje on entistä ajankohtaisempi: ”Suomen turvallisuuden ykkösasia on panna maan talous kuntoon”.

—

Lue Punaisen mukin blogia.