Libyan sisällissodaksi ajautunut kansannousu on nostanut kiivaan keskustelun sotilaallisen väliintulon mahdollisuudesta etenkin Yhdysvalloissa. Gaddafin kaatuminen varmasti miellyttäisi valtaosaa amerikkalaisista poliitikoista ja ylipäätään maailman kansalaisista. Sijoittajienkin kannalta Gaddafin ja muidenkin tyrannien kaatuminen olisi pelkästään myönteinen asia, sillä diktatuurit ovat etenkin pitkällä aikavälillä kehnoja taloudellisia suorittajia, koska niitä saastuttavat korruptio, monimuotoinen protektionismi ja tehottomuus.

Mutta sotilaallinen väliintulo on monen mutkan takana. Ensinnäkin se vaatisi valtavan asevoiman, koska vastassa on Gaddafin varsin hyvin varustettu turvallisuueliitti ja hänelle yhä uskolliset kannattajat. Asevoiman tärkein osa on ilmavoimat, jolla on 18 000 sotilasta, kolmetoista tukikohtaa ja kymmeniä hävittäjiä ja helikoptereita, ja runsaasti torjuntaohjuksia. 

Suoraan ja laajamittaiseen maajoukkosotaan vaadittaisiin mahtava sotavoima, koska se ajautuisi avoimeen sotaan Gaddafin joukkoja vastaan. Kunnon resurssit siihen on vain Yhdysvalloilla. Mutta Irakin ja Aftganistanin kitkerien rasitusten vuoksi Yhdysvaltojen kynnys kolmanteen kriisiin sotkeutumiseen on korkea. Puolustusministeri Robert Gates on vastustanut Obaman hallituksessa tiukimmin sotilasoperaatiota. Hän muistuttaa, että jos Yhdysvallat ottaa vastuun jonkun hallituksen kaatamisesta, ottaa se samalla vastuun koko maan tulevaisuudesta, kuten Irakissa ja Afganistanissa.

Irak ja Afganistan vaativat yhä valtavia panostuksia sekä sotilaallisesti että taloudellisesti, ja liittolaiset tekevät lähtöä Afganistanista. USA on jo valmiiksi korviaan myöten veloissa. Pitkä konflikti Libyassa ei varmasti houkuta Obamaa, joka vastusti jyrkästi Irakin sotaa. Supervallan rahkeet paukkuvat jo nyt.

Poliittisista syistäkin operaatioon on vaikea lähteä. Väliintulo vaatisi lähtökohtaisesti YK:n turvallisuusneuvoston hyväksynnän, mutta Kiina ja Venäjä vastustavat sitä. Ne eivät halua tukea linjaa, jossa valtioiden sisäisiin asioihin puututaan muun maailman toimesta. Siten ne vaalivat omaa poliittista koskemattomuuttaan. 

Ilman liittolaisia USA tuskin sotaan lähtisi. Eurooppalaisia pitkään konfliktiin sotkeutuminen tuskin kiinnostaa yhtään enempää. Afganistanistakin monet eurooppalaiset maat ovat jo vetäytyneet, koska operaatio on niin epäsuosittu kotona. 

Ilman YK:n valtuutusta sotilasoperaatio olisi helppo leimata länsivaltojen haluksi hallita arabimaiden öljyvaroja – aivan kuten kuului syytös Irakin sodassa. Vaikka kapinalliset ovat pyytäneet länsimailta ilma-asetukea, maaoperaatiossa väliintulijat saattaisivat saada vastaansa Gaddafin joukkojen lisäksi kapinalliset – tällaisia kommentteja on sieltä jo kuulunut. Libyalaiset pelkäävät edessä olevan uuden siirtomaavallan ajan, jos länsimaat voittavat sodan heidän puolestaan. Eikä pelko taatusti aiheeton olisikaan. 

Lähinnä väliintulo voisi toteutua ilma-asetukena. Todennäköisin vaihtoehto olisi Libyaan asetettava lentokielto, kuten USA teki Irakin kurdialueilla Saddamin aikana. Rajuimmillaan tuki voisi olla Gaddafin joukkojen ja kenttien pommituksia, kuten Nato painosti serbejä 1999 estääkseen kansanmurhan. Mutta tuollainenkin operaatio on vaativa. Ja sekin on poliittisesti arkaluontoinen, koska sillekään ei heru YK:n hyväksyntää. 

Ja vaikka asiasta ei julkisesti puhuta, kabineteissa mietitään myös tarkkaan, mitä Libyalla on edessään Gaddafin jälkeen. Väestössä poliittiset tavoitteet risteilevät moneen suuntaan. Vahvimmaksi ryhmäksi saattavat nousta Gaddafin armotta kurittamat islamistit, jotka ovat tiivistäneet nopeasti rivejään. Libyan uskonnolliset johtajat julistavat avoimesti politiikkaa.

Vaikka länsijohtajat haluaisivat Gaddafista eroon, eivät he halua Libyasta uutta Irania. Se riski on ilmeinen Gaddafin kaatumisessa. Sen vuoksi kapinallisten aseistaminenkin on Yhdysvalloille vaikea paikka. 1980-luvulla Afganistanissa USA aseisti islamisteja, koska he taistelivat Neuvostoliittoa vastaan. Operaatio onnistui Neuvostoliiton häädön osalta, mutta islamistien tukemisen jälkilaskua maksetaan tänäkin päivänä. 

Toinen riski on, että Libyasta muovautuu Somalian kaltainen anarkistinen epävaltio. Libyassa ei ole kunnollista valtiojärjestelmää, koska Gaddafi on tehnyt kaikki päätökset, ja yhteiskunnalliset instituutiot ovat jääneet kehittymättä. Gaddafin lähtö jättää Libyan valtarakenteelliseen nollapisteeseen – riippumatta siitä, ketkä Gaddafin kaatavat. 

Kun väliintulolla on näin paljon reunaehtoja, on sen toteutuminen varsin epätodennäköistä kuin lievissä muodoissa, lähinnä lentokieltona. Se itsessään tuskin sodan lopputuloksen ratkaisisi, jos kohta vaikutuksensa sillä varmasti olisi. Joka tapauksessa länsimaiden voimin tapahtuvaa ratkaisua ei Libyaan kannata odottaa. Libyalaisten on hoidettava vallankumouksensa pääosin omin voimin.