Hajautuksen vallankumous – Eurooppalaiset pankit kuutamolla
Tänä päivänä piensijoittajalla on paremmat työkalut sijoituksien hajautuksien tekemiseen kuin keskuspankilla 20 vuotta sitten. Työkalut on moninaisemmat, nopeammat ja halvemmat. Jokainen peräkammarin poika voi avata tilin pankkiiriliikkeeseen, odottaa tunnuksien saapumista muutaman päivän, siirtää Osuuspankista vähän rahaa välittäjän tilille. Tämän jälkeen hän ostaa esimerkiksi Russell 2000 indeksi rahastoa ja muutamalla klikkauksella hän on hajauttanut salkkunsa 2000 osakkeen kesken. Vähän eksotiikkaa mukaan ja hän ostaa Market Vectors Africa Index ETF rahastoa ja on mukana 51:n Afrikkalaisen yrityksen omistajana. Muutama sekunti ja alle 20 euroa välityskuluihin tuhlanneena hän voi nukkua yönsä yli pelkäämättä että yhden tai kahden nigerialaisen yrityksen kaaduttua hänen portfoliossaan tapahtuisi kokonaisuuden kannalta jotain järisyttävää.
Samaan aikaan Euroopassa on valtava ongelma. Portugali on ajatunut velkakriisiin Irlannin ja Kreikan vanavedessä. Nyt vuotta myöhemmin myös Kreikka on toistamiseen ongelmissa. Maat onvat globalisoituneessa taloudessa suhteellisen pieniä ja sitä kautta riski maailmantaloudelle on rajattu, mutta näiden maiden velkakirjojen arvojen muutokset uhkaavat suurten euroopppalaisten pankkien tasetta.
Hajauttaminen on sijoittamisen peruskäsitteitä. Miten on mahdollista, että nykyisten työvälineiden ollessa tarjolla, joilla raha liikku sekunneissa Seinäjoen peräkammarista Nigerian pörssimarkkinoille, eurooppalainen pankki sijoittaa yhden valtion velkakirjoihin sellaisia summia, jonka menettäminen uhkaa pankin vakavaraisuutta tai jopa olemassaoloa?
Hämmästtävää osaamista tai pikemminkin sen puutetta. Rahoitusmarkkinoiden kilpa osaavista työntekijöistä on erittäin kova, ja palkkiot sen mukaiset, joten pankkien työntekijöiksi ja johtajiksi tulisi valikoitua erinomaista osaamista, jotka ymmärtävät perusteet, kuten mm. hajautuksen merkityksen. Näin ei näytä olevan. Palkan ja osaamisen yhteys on ilmeisen selvästi kyseenalaistettavissa.
Toisaalta, jos emme voi luottaa markkinan toimimiseen osaavien pankkiammattilaisten valikoitumisessa, tulisiko regulaation puuttua peliin? Miksi esimerkiksi Euroopan tasolla ei tehdä pankeille säännöksiä, joissa estetään heidän sijoittamasta liikaa yhteen kohteeseen, vaikkakin kohde olisi kotimainen valtion velkakirja?
Piensijoittajalle saattaa kuulostaa vieraalta sellainen ajatus, jossa pitäisi tukea instituutionaalista sijoittajaa turhaan otetusta riskistä markkinoilla, jossa riskin hajauttaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.
Hajauttaminen on pienempiä tuottoja?
Erinomaisen tärkeitä havaintoja nykymenon kummallisuuksista, mutta kyseenalaistan vahvasti lisäregulaation tarpeen. Itse asiassa koko rahoitusmaailman regulaation voi kyseenalaistaa jo pelkästään sillä perusteella, että ei regulaattorien kyky ennustaa tulevaisuutta ole tavallisia kuluttajia parempaa ja itse asiassa lisäregulaatio vain pahentaa nykyongelmia, koska byrokraattien kognitiiviset vääristymät ovat usein huomattavasti pahempia kuin tyhmimpien kuluttajien.
Markkinakuri vaatii pankkijärjestelmän ylireguloinnin päättämistä ja sijoittajien vastuuta toiminnasta.
Riskiarvioissa laskettiin politiikan varaan
Euromaiden luotottamisessa oli osaltaan takana se toistaiseksi oikeaksi osoittautunut oletus, että isot euromaat eivät päästä naapureita konkurssiin, koska se olisi tuhoisaa eurolle. Näin mm saksalaiset pankit lähtivät siitä, että Kreikan velkojen takaajana ovat viime kädessä saksalaiset veronmaksajat.
Ei järin kaunista touhua, mutta siltä osin luotottajat olivat oikeassa, että todelliset riskit ovat suhteellisen pienet, vaikka Kreikan ylivelkaantuminen oli varmasti tiedossa. Eurokriittisten poliittisten voimien nousua velkakriisin seurauksena luotottajat eivät osanneet ilmeisesti arvioida riittävästi.
Soini Wall Street Journalissa
http://online.wsj.com/article/SB10001424052748703864204576310851503980120.html
Onko Kataisella, Liikasella tai Rehnillä tuohon mitään vastaväitettä. Eikä heillä ymmärrys riitä erottamaan varattomuudesta johtuvaa maksukyvyttömyyttä tilapäisestä rahoitusongelmasta.
Soinin WSJ kirjoituksen suomennos
Ei enää tukipaketteja – No More Bailouts
Wall Street Journal Europe julkaisi tänään juttuni Why I Won’t Support More Bailouts. Linkki tässä:
Ohessa on kirjoituksen pääkohdat suomeksi.
Ei enää tukipaketteja
Kun saimme murskavoiton huhtikuussa, lupasimme vastustaa tukipaketteja euromaille. Nämä paketit ovat väärin Euroopalle, väärin Suomelle ja väärin niiden vastaanottajamaille.
Euroopalla on taloudellinen kuolio. Taudin syynä on ylivelkaisuus – sekä julkinen että yksityinen.
Virallisen totuuden mukaan Kreikka, Irlanti ja Portugali kärsivät kassakriisistä. Ne tarvitsevat hetkellistä tukea. Pian kaikki on hyvin.
Tämä ei ole pelkkä valkoinen valhe. Se on musta valhe – suoraan pimeyden ytimestä.
Jos tahdomme ymmärtää näitä kuvioita, meidän on kysyttävä yksinkertaisesti, kuka näistä paketeista hyötyy. Follow the money.
Ei näistä paketeista pieni ihminen hyödy. Hänestä puristetaan kaikki ulos, jotta systeemi jatkaisi pyörimistään. Hän saa vähemmän palkkaa ja häntä verotetaan enemmän.
Poliittisen eliitin ja suurpankkien välille on kehittynyt sairaalloinen symbioosi. Poliitikot ottavat yhä enemmän lainaa, jotta he voisivat maksaa pankeille, jotka vastapalveluksena lainaavat yhä enemmän rahaa valtioille, jotta tämä Ponzi-huijaus ei romahtaisi.
Huonojen sijoitusten aiheuttamia tappioita ei voitu kirjata, koska se olisi johtanut eräiden pankkien romahdukseen ja kansallistamiseen. Sen sijaan päätettiin siirtää tappiot veronmaksajille lainojen ja takausten muodossa. Jotkut poliitikot ymmärsivät tämän; toiset joutuivat paniikkiin ja tekivät työtä käskettyä.
Rahat eivät menneet ylivelkaantuneiden kansantalouksien avuksi. Ne virtasivat EKP:n ja vastaanottajamaiden kautta suoraan ison rahan aarrearkkuihin.
Vastoin yleistä käsitystä, tukia saaneet valtiot eivät halunneet tulla ”pelastetuiksi” tällä tavalla. Niille luonnollinen vaihtoehto oli myöntää maksukyvyttömyytensä ja antaa lainaajien kärsiä tappionsa.
Niin ei saanut tapahtua. Kuten entinen valtiovarainministeri Brian Lenihan paljasti hiljattain, Irlanti pakotettiin nielemään tuet ja niihin liitetyt ehdot. Samoin kävi José Sócratesille Portugalissa, vaikka hän tuskin sitä nyt myöntää.
Miksi sitten Brysselin ja EKP:n kiristyskopla pakotti nämä maat hyväksymään ”elvytyssuunnitelman”, joka ei koskaan voisi toimia? Ollakseen mieliksi veronimijäpankeille, jotka muuten eivät ilmaantuisi Espanjan, Belgian, Italian tai jopa Ranskan velkakirjahuutokaupoille.
Rahoitus-poliittisen kartellimme harmiksi keinovalikoima ei toimi. Kreikka, Irlanti ja Portugali ovat taloudellisesti raunioina. Eivät ne kykene säästämään ja kasvamaan sellaiselle vauhdilla, että veloista selvittäisiin. Tämä on kuin hoitaisi hammaskipua kossulla.
Pahin rytky on vielä tulossa. Espanjan asuntomarkkinat ovat kuin musta aukko, johon verrattuna pikkuinen Irlanti oli lasten leikkiä. Ongelmat eivät koske vain säästökassoja. Suuret espanjalaiset pankin piilottelevat tappioitaan, kuten tehtiin Irlannissakin jonkin aikaa. Kello käy, eikä ongelma katoa lisäajalla.
Pysyvä vakausmekanismi ei ole ratkaisu ongelmaan. Se luo järjestelmän, jolla vastuuttomat poliitikot ja nokkelat pankkiirit jatkossa pelastetaan veronmaksajien kustannuksella. Se romuttaisi lopullisesti sen vähäisenkin kilpailukyvyn, joka Euroopan pankkisektorilla vielä on jäljellä.
Joidenkin mielestä vakausmekanismi on hyvä, koska sen käyttö vaatii yksimielisyyttä. Kyllä tämä Portugali-sotku osoittaa, mitä se käytännössä tarkoittaa Brysselin eliitille. Yksimielisyyden poistaminen on vain ajan kysymys. Silloin meillä on täysmittainen varainsiirtoja tekevä liittovaltio.
Onneksi ei ole liian myöhäistä estää kuolion leviäminen. Pankkeja varten tarvitaan rehellisiä, vakavasti otettavia stressitestejä. Lopetetaan nykyinen PR-farssi. Hankitaan erilliset testit sekä valvojilta että itsenäiseltä taholta, johon kuuluisi intressiryhmiä ja akateemikkoja. Luota ja tarkista.
Varattomat pankit ja rahoituslaitokset on suljettava, jotta ylivelkaisuus voidaan putsata systeemistä. Meidän on palautettava markkinoille oikeus epäonnistua.
Jos pankkeja pääomitetaan veronmaksajien kukkarosta, niin silloin veronmaksajista tulee tehdä omistajia, ja koko hallitus on potkaistava pihalle. Ennen kuin pääomituksia voi edes harkita, on valtioiden velkakirjojen arvoa leikattava huomattavasti.
Julkisen velan osalta oikeus epäonnistua on jälleen avainasemassa. Aito elpyminen edellyttää mittavia velkajärjestelyjä. Markkinat rankaisevat maksukyvyttömiä valtioita, ja markkinat antavat myös nopeasti anteeksi. Velkajärjestely palauttaisi velkaisuuden hallittavalle tasolle ja kannustaisi reformeihin, jotka tuovat talouskasvua. Nykyiset paketit käyvät kansaa kurkusta kiinni ilman toivoa paremmasta.
Tämä ei ole pelkkää taloustiedettä. Ihmiset tuntevat tulleensa petetyiksi. Irlannissa poliitikot lupasivat panna sijoittajat vastuuseen. Paineen alla kantti petti.
Brysselin eliitti vaatii Suomea kunnioittamaan lupauksiaan muille poliitikoille, ja vaikenee poliitikkojen lupauksista äänestäjilleen. Demokratiassa poliitikon valta on lainassa kansalta. Se tehdään, mikä on luvattu, vaikka siinä menisi Brysselin lounaat ja paikka hallituksessa.
Meidän on palautettava usko eurooppalaiseen demokratiaan. Jos emme ole valmiit puhumaan avoimesti nyt, niin romahduksen tullessa menee kansalta usko politiikkaan, demokratiaan ja talouteen. Jos usko menee, mitään ei jää.
Eurooppa voi vielä parantua taudistaan. Ylivelkaisuus on putsattava systeemistä, ja se on tehtävä avoimesti ja rehellisesti. Tämä avoimuuden ja rehellisyyden tie on vaikea – ja ainoa oikea Euroopalle ja Suomelle.