Talouskriisi ei häkellytä furboa
Kirjoitusvuorossa: Petre Pomell
Etelä-Eurooppaan kärjistyneen kriisin syy on yleistynyt furboilu. Monille Italiassa matkaaville furbot tulevat tutuiksi tänäkin kesänä.
Kiero. Viekas. Juonikas. Kavala. Ovela. Näin selittää asiaa Italia-Suomi-sanakirja kohdassa furbo. Arkielämässä furbo on pelimies, fiksaaja, middleman, säätäjä ja veijari.
Furbo antaa ostoksista takaisin liian vähän rahaa ja ilmoittaa, ettei autovuokraamossa ole autoja tarjolla, vaikka näet niitä tusinan vapaana pihalla. Jos olet niin tyhmä, ettet lähde peliin mukaan, saatkin jäädä ilman vaihtorahoja ja autoa.
Furbolle jokainen keskustelu on pohjimmiltaan neuvottelu. Pelimies kääntää ja kampeaa tilannetta aina itselleen edulliseksi, eikä tyydy ensimmäiseen vastaukseen. Tämä vaatii luovuutta ja tilanteen mukaan elämistä. Kaikki järjestyy aina viime tingassa, kunhan paine on tarpeeksi kova.
Ongelma syntyykin suuremmissa pöydissä, joissa furbo etsii laista porsaanreikiä ja hämmentää soppaa asettumalla lakien, asetusten ja rajoitusten yläpuolelle. Furbolle yhteiset pelisäännöt, vaikkapa lainaneuvotteluissa allekirjoitetut paperit, ovat vain ehdotuksenomaisia suosituksia, joita ei tarvitse noudattaa. Aina voi hämmentää, säätää, lyödä kiilaa ja neuvotella itsenäisesti.
Furbouden kreikkalaista versiota hämmästelee pohjimmiltaan myös Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble artikkelissaan, jossa hän käskee kreikkalaisten lopettaa ainaisen ruikuttamisen.
Kaikkien furbojen kuningas on tietysti Silvio Berlusconi. Mies, joka fiksasi menestyksekkäästi vuosikymmenet kovimmissa pelipöydissä.
Furboilu aiheuttaa välillisesti myös heikon veronkantokyvyn kriisimaihin, koska todelliset pelimiehet minimoivat aina veronsa. Kansallisurheiluksi muuttunut, ääri-individualismiin perustuva furboilu ei toimi valtiotasolla loputtoman pitkään. Sen ovat saaneet kriisimaatkin huomata.
Furbot ja urbot
Nyt taisit Petre osua eurokriisin ytimeen. Kriisihän on taloudellinen, mutta ongelmien perussyyt taitavat sittenkin olla asenteissa, erilaisissa tavoissa toimia ja siinä, mikä käsitetään oikeaksi ja mikä vääräksi.
Jos ovat italialaiset furboja, niin me suomalaiset taidetaan olla tosi urboja. Urbo on eurooppalaisissa pöydissä sellainen, joka ottaa kaiken tosissaan ja luulee, että muutkin ottavat. Urbo ei kävele yölläkään päin punaista valoa ja maksaa veronsa kiltisti. Jos urbo löytää kadulta lompakon, hän toimittaa sen poliisiasemalle eikä pidä sitä omanaan. Urbot ovat itsensä ruoskijoita, jotka keksivät itselleen jatkuvasti uusia sääntöjä määräyksiä, ja soveltavat kaikki EU:n direktiiviehdotukset pilkulleen ennen muita.
Urboilu edustaa kaikkia suomalaisia hyveitä, joille muut kuitenkin naureskelevat. Eurooppalaisesta vinkkelistä urbot ovat naiveja hölmöjä, jotka vedetään kölin ali, mutta joiden rahat kuitenkin kelpaavat laskujen maksuun.
Jos tarkastellaan Euroopan tilannetta viileän analyyttisesti, niin eihän kukaan voi väittää, että Suomi olisi Italiaa rikkaampi maa. Furbojen Italiassa löytyvät Fiatit, Ferrarit, Roma, Toscana, Milano, Parman kinkku ja maukkaat viinit. Kuinka voisi olla niin, että pieni syrjäinen köyhä Suomi voisi maksaa italialaisten laskut? Ajatushan tuntuu ihan älyttömältä, mutta siihen ollaan kuitenkin ajautumassa. Furbot taitavat osata jalkapallon lisäksi eurooppalaisen kabinettipelin paljon urboja paremmin.
Juha Kasanen