Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä kertoi viikko sitten puoluevaltuustonsa kokouksessa haluavansa luoda Suomen talouden pelastukseksi bioteknologian tukirahaston. Rahat hän hankkisi – yllätys yllätys – myymällä valtion ei-strategista omaisuutta, jollaiseksi hän määrittelee – yllätys yllätys – teleyhtiö TeliaSoneran. Samalla reseptillä Solidium maksoi Talvivaaran ja Outokummun osakeostot viime keväänä. Päätöksen saneli teollisuuspolitiikka. Jäljet eivät näy Sipilää pelottavan.

Valtion teollisuuspolitiikkaa saattaa toimia eli luoda uutta tuotantoa ja työpaikkoa, vaikka ei sen menestyksestä mitään ristiriidattomia kokemuksia ole. Pärjääviä valtionyhtiöitä on Suomeen perustettu toki aikoinaan, mutta kovin toisenlaisissa oloissa – voimakkaan sääntelyn ja niukkojen pääomien aikana. Tuollaisissa oloissa valtionyhtiöiden oli toki helppo pärjätä, koska kilpailua ei käytännössä ollut. Toisaalta tarve valtion teollisuuspolitiikkaan oli nykyistä suurempi, koska yksityisen sektorin aktiivisuus oli heikko muun muassa pääomapulan takia. Avoimen markkinatalouden oloissa valtion menestyksestä uuden bisneksen pyörittäjänä on niukasti todisteita Suomessa.

Vaikka konsepti sattuisi toimimaan, on järjetöntä, että poliitikot haluavat rahoittaa suuret visionsa myymällä erittäin kannattavaa valtionyhtiötä. Jos teollisuuspolitiikka toimii, tuo se tukieurot takaisin työpaikkoina, palkkoina ja verotuloina. Niin hyvä investointi kannattaa varmasti rahoittaa luotolla tai veroja nostamalla. Eivät hyvät yrityksetkään rahoita investointejaan myymällä parhaita yksikköjään.

Miksi päättäjät eivät rahoita tähtihankkeitaan luotolla? Suomen valtio saa sitä edullisemmin kuin koskaan. Kymmenen vuoden lainan korkokustannus on alle kaksi prosenttia vuodessa, vähemmän kuin euroalueen inflaatio. Tuollaisen koron kattaminen ei vaadi investoinnilta kummoista kannattavuutta. Suomi oy:n päättäjien usko omiin investointeihinsa vaikuttaa rahoitusmallien perusteella heikolta, koska niiden rahoittaminen ei kiinnosta puoli-ilmaisella rahalla.

Jos investoinnilla – kuten Sipilän bioteknologiarahastolla – saadaan aikaan mitään tuloksia, on järkevää maksaa hanke luotolla, eikä myydä yli kuuden prosentin osinkoa maksavaa pörssiyhtiötä. Mutta logiikka menee näin: poliitikon on tehtävä jotain ansaitakseen asemansa, ja se jokin on päättäväinen teollisuuspolitiikka. Poliitikko kuitenkin tietää hankkeen riskialttiiksi, joten hän ei halua rahoittaa sitä velalla. Jos hanke menee myttyyn, valtion velkataakka kasvaa ja äänestäjät raivostuvat. Jos taas riskihanke rahoitetaan valtion omaisuutta myymällä, ei sitä kukaan huomaa, koska valtion finanssivarallisuus ja sen tuotot ovat hepreaa useimmille äänestäjille. Sitä voi törsätä ilman poliittista riskiä. Tämän todisti TeliaSoneran edellinen miljardin kauppa – se ohitettiin pikku-uutisena valtalehdissäkin. Olin tietääkseni ainoa toimittaja koko maassa, joka teki aiheesta kunnon kriittisen jutun.

Toki TeliaSoneran kaltaisia hyviä yhtiöitä on mukava myydä,  koska niistä saa yleensä säällisen hinnan. Huonot yhtiöt eivät suursijoittajia kiinnosta. Se selittää, miksi poliitikkojen rahoituskaavioihin ei kuulu kompuroivien yhtiöiden myynti, vaikka niistä luopuminen olisi järkevää sijoitusstrategisesti. Näinhän huonot sijoittajat toimivat: myyvät parhaat osakkeensa, koska niistä sentään saa jotain, ja pitävät huonot osakkeet, koska niistä ei saa mitään. Seuraus on, että salkku sulaa silmissä kuin kevätjää huhtikuussa.

Valtion kohdalla teollisuuspolitiikan nimissä harjoittettu uhkapeli on realisoitunut lyhyessä ajassa Taivalvaaran ja Outokummun kohdalla. Sipilä haluaa lisää samaa herkkua – eikä kyseessä olisi edes riskisijoitus, vaan valtion rahan vastikkeeton jakaminen elinkeinotukena uusille yrityksille, jos tukirahaston nimestä voi jotain päätellä.

Solidium luotiin hallinnoimaan valtion pörssiomaisuutta veronmaksajien eduksi. Se toteutuu omistusarvojen ja osinkovirran kohentumisella. Nyt Solidiumista on tulossa luottokortti, jolla poliitikot maksavat kirjavia suosikkihankkeitaan. Yhdelle se on kaivosklusteri, toiselle bioteknologia. J.Vahe viittasi Palkansaajien tutkimuslaitoksen blogiin, jossa vaadittiin valtiolta tukea Turun telakan tilauskannan varmistamiseksi tappioriskin uhalla. Blogissa mainittiin – yllätys yllätys – Solidium yhtenä rahoituslähteenä. Eli TeliaSoneraa yhä vaan myyntiin, ja rahat tappiolliseen telakkaan. Jahka TeliaSonera loppuu, vuorossa on varmaan Sampo, siitäkin saa hyvän hinnan, eikä vakuuttaminen ole strateginen ala. (Tämä tietysti määritellään tilanteen ja tarpeen mukaan, poliitikosta riippuen).

Kyllä suuria visioita ja tukikohteita varmasti keksitään joka puolueessa, kunhan vauhtiin päästään. Lapsenlapsemme ihmettelevät aikanaan, että Suomen valtiolla on joskus ollut omistuksessa paljon hyviä yrityksiä, jotka ovat tuoneet valtion kassaan rahaa. Mutta katsos lapsikulta, ei hyvien yhtiöiden omistaminen kuulu valtion ydintoimintoihin, toisin kuin maan talouden pelastaminen milloin milläkin epätoivoisella vippaskonstilla hintaa murehtimatta.