(Aluksi aioin kommentoida Kaizun merkintää, mutta ajattelin lopuksi lykätä vielä omankin joukon jatkoksi. Toivottavasti internetissä riittää tilaa.)

Nykyään on tapana sanoa, että nykyinen asetekniikka rajoittaa puolueettomuutta. Jättäisin sanan ”nykyinen” pois, sillä esim. käyttämämme kiväärikaliiperi 7,62 on oikeastaan jo Venäjän keisarikunnassa valittu.

Kieltämättä asejärjestelmien komponenttien runsaus vaikuttaa nykyiseen tilanteeseen. Viime sotien jälkeen Ruotsin käyttämät kaikki viisi varsinaista taistelukonetyyppiä on koottu paljolti läntisistä komponenteista, joita vielä Viggeniin tuli merkittävässä määrin Britanniasta, mutta nykyinen Gripen lienee yhä puhtaampaa Made in USA –tavaraa.

Satelliitit  ovat keskeinen osa” intergratiota” ja avaruuskilpailu Aasiassa osoittaa sikäläisten maitten pyrkimystä todelliseen itsellisyyteen. Jo vuosia sitten eräs suom. kenraali tokaisi, että kun meikäläisiin Horneteihin on kuhunkin täysi ohjusvarustus vain suunnilleen yhtä tst-lentoa varten, olisi mukavaa olla ”jakeluringissä” mukana.

Myös historiallisesti puolueettomuus on itsenäiselle Suomelle lähes tuntematon käsite. Itsenäistymisen jälkeen Suomi etsi kavereita ainakin viideltä suunnalta ja kaikkien suuntien pettäessä oli todella puolueeton 1939 – 1940, tilanteessa, jota tuskin voi pitää ideaalisena.

Viimeisten vuosien aikana kuva sotien jälkeisestä tilanteesta on tutkimuksen tasolla muuttunut melko jyrkästi, vaikken tiedä, miten tunnettuja nämä havainnot ovat.

Akateemisella tasolla merkittävin on lähinnä prof. Kimmo Rentolan kirjoittama Supon historia, josta ilmenee Supon päätehtäviksi määritellyn jo perustamisvaiheessa suomalaisten ja ulkomaisten kommunistien valvomisen.  Jo 1950-luvulla Supo aloitti yhteistyön läntisen turvallisuuspalveluitten kanssa.

Ammatillisesti täysin pätevänä pidän rt:n evl. Heikki Tiilikaisen kuvauksia siitä, miten Suomi ja USA vaihtoivat ja vertailivat hydrofonien ääninauhoja. Kun Suomenlahdelta kuului uudenlaista surinaa, USA vahvisti samanlaista surinaa kuuluneen Japanin vesiltä.

Tiilikaiseen verrattuna huomattavasti varovaisempaa linjaa edustaa tiedustelupäällikkö Raimo Heiskasesta biografian kirjoittanut ev. Pertti Suominen, joka ei kirjaansa varten ole saanut arkistolähteitä käyttöönsä ja käyttää varsin varovaisia ilmaisuja. Selvää kuitenkin on, että yhteydet läntisiin tiedustelupalveluihin olivat 1960-luvulta lähtien kiinteät ja toimivat.

Mielenkiintoinen kysymys on se, mitä Kekkonen tästä kaikesta tiesi. Ottaen huomioon, että Seppo Tiitinen tuli nuorena miehenä Supon päälliköksi Kepun tehtävistä – ja täysin poliisin ulkopuolelta, on vaikea uskoa, että ainakaan Tiitinen olisi toiminut kovin omapäisesti. Juuri Tiitisen esimerkin kannustamana armeija tiivisti tiedusteluyhteistyötään Länsi-Saksan kanssa, vaikka sellainenkin kuin YYA-sopimus oli olemassa.

Vanhan sanonnan mukaan viisas katsoo ensin tekoja ja vasta sitten sanoja. Mielestäni Suomi puhui yhtä ja teki toista – ja ilmeisen viisaasti.

Palaan vielä nykyaikaan. Suomen valttina kylmässä sodassa oli sijaintimme lännen ”etuvartiona”. Se asema on menetetty Naton uusille ja innokkaille jäsenmaille samaan aikaan kun länsi on edelleenkin kovasti kiinni Aasiassa ja tarve asevoimien lisäsupistuksiin on ilmeinen. Tässä tilanteessa en usko Naton tarjoavan Suomelle juuri muuta kuin vastuuta Baltian ilmapuolustuksesta.