Kirjoitusvuorossa: Hannu Lehtilä

EU-vaalit on pidetty, mutta uutta suuntaa ei Eurooppa niistä saanut. Päinvastoin näyttää siltä, että sisällöllinen uudistuminen meni Euroopan tasolla takalukkoon. Maakohtaisia järistyksiä tapahtui Ranskassa ja Britanniassa, ja Suomessakin demarien katastrofi voi räjäyttää hallituksen. Mutta isoon linjaan ei tullut muutoksia; markkinoihin tulos ei vaikuttanut. Pientä nousua tapahtuu ihan talouden omilla eväillä.                    

Ensimmäinen lukko on eurooppalaisten suurten puolueryhmien ylivarovaisuus. Toinen lukko tuli ääriliikkeiden ja EU-kriittisten voimien etenemisen pelosta. Vähän kuin Suomessa viime eduskuntavaalien jälkeen, kun Soini-pelko oli suurimmillaan. Esimakua saatiin tiistaina 27.5.2014 Brysselissä, jossa EU-johtajat pitivät huippukokoustaan. Tv-kuvissa Ranskan sosialistipresidentti François Hollande oli suunniltaan maansa äärioikeiston noustua suurimmaksi voittajaksi. Ja varmasti Euroopan tasoinen vaikutus on Britannian tuloksella, missä EU:sta irtautumista vaativa itsenäisyyspuolue voitti vaalit. Molemmissa maissa EU-politiikkaa tehdään nyt ja vastaisuudessa vain kotimaan politiikkaa varten! EU jää takavasemmalle.

Lukkojen avaamiseen eivät riitä Euroopan poliittiset johtajat, vaan siihen tarvitaan EKP:n rohkeampi politiikka. Muuten Euroopan tie on Japanin tie; hapuileva politiikka, negatiivinen talous ja deflaatio!

Ja mitä tekee media? Ainakin toistaiseksi se on taas valinnut helpoimman tien eli henkilöspekulaatiot. Kenestä tulee komission puheenjohtaja? Kenestä parlamentin puhemies? Kenestä presidentti jne. Tietysti avainpaikkojen miehitys on tärkeätä, mutta olennaisia euroalueen ongelmia ei saisi sivuuttaa. Millä saadaan talous kasvuun, millä työllisyys nousuun, millä eurolle oikea arvo, ja ennen kaikkea, millä Eurooppa saadaan kilpailukykyiseksi? Näihin ei ole vastaus Jean-Claude Juncker, Martin Shculz tai parhaassa tapauksessa meidän Jyrki Katainen tai Olli Rehn.

Avaimet ovat Saksan Angela Merkelillä ja Britannian David Cameronilla. On varsin todennäköistä, ettei yhteisesti hyväksyttyä johtajaa löydy sekaisin olevalta poliittiselta puolelta, jolloin ratkaisua saatetaan hakea politiikan ulkopuolelta. Yhtenä esimerkkinä on mainittu talousekspertti, IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde. Vähän samalla tavalla kuin talousteknokraatti Mario Monti pantiin saneeraamaan Italiaa!

Jos on koko Euroopan kuva sekava, ei asia ole yhtään paremmin Suomessa. EU-vaalien jytky ei tullut Timo Soinilta, vaan demareilta. Kun toinen päähallituspuolueista on ensin äänestyksellä vaihtanut puheenjohtajansa ja sitten ottaa vaaleissa yli 5 prosenttiyksikön tappion päätyen vain vaivaiseen 12 prosentin kannatukseen, ei edes hätäkellojen soittaminen riitä. Tarvitaan kättä pidempää.

Antti Rinne teki keskiviikkona 28.5.2014 pelimiehen ratkaisun ja päätti lähteä hallituksen ”kuoleman ministerin” paikalle. Kaikki tai ei mitään. Valtiovarainministeri on se, joka leikkaa ja kiristää, mutta toisaalta myös se, joka voi parhaiten ajaa elvyttävää työllisyyspolitiikkaa ja esimerkiksi perua aikaisempia päätöksiä lapsilisien tai eläkeindeksien leikkaamisista. No, Rinteen politiikan sisältö selvinnee, kunhan kokoomus on ensin löytänyt 14.6. joukoistaan uuden pääministerin ja uuden hallituksen ohjelmaneuvottelut on käyty. Tulevaa postiansa Rinne kevensi viisaasti ottamalla valtiosihteerikseen EU-konkari Raimo Luoman, josta tulee siis eräänlainen ”Suomen EU-valtiovarainministeri” Brysselissä. Hän tietysti toimii Rinteen mandaatilla, jolloin Rinne SDP:n puheenjohtajana voi keskittyä tekemään kotikentillä eduskuntavaalityötä.

Ja täytyy muistaa, miten Rinne perusteli ratkaisuaan sanomalla, että ”tällä mallilla pystytään parhaiten ajamaan puolueen tavoitteita ja päästään vaalivoittoon”. Ei sitä suoremmin voisi sanoa; eduskuntavaalitaistelu on avoimesti siirretty tulevan hallituksen sisälle.

Euroopan takalukkoon toivoisi syksyyn mennessä järkevää ratkaisua. Suomen osalta ratkaisua joudumme odottamaan ensi kevään eduskuntavaaleihin asti.

—

Lue Punaisen mukin blogia.