Olen viime aikoina ollut aika tavalla ymmälläni. Teollisia työpaikkoja on Lohjan seudulta hävinnyt viimeisen parin vuoden aikana satamäärin, mutta se ei ole näkynyt oikeastaan missään. 

Arvoitus syvenee, kun miettii, että koko vientiteollisuuden tuotannosta hävisi taantuman myötä usein jopa kolmannes lähes hetkessä, mutta silti kotimainen kysyntä on pysynyt lähes entisellään, kuntien verotulot ovat vielä kohtuullisella tasolla, eivätkä paikalliset kiinteistövälittäjät sano vielä juuri kohdanneensa työttömyydestä aiheutuneita asuntojen pakkomyyntejäkään.

Olisiko kuitenkin niin, että mitään arvoitusta ei olekaan. Olisiko vain niin, että sosiaalinen turvajärjestelmämme on myös kotimarkkinoihin turvaavan talouselämän osan viimeisenä tukena ja turvana. 

Tilapäinen työttömyys ei enää merkitsekään välitöntä taloudellista perikatoa kuten vielä vaikkapa 30-luvun suuren laman aikana tapahtui, kun ansiosidonnainen työttömyysturva ja myös todellinen mahdollisuus neuvotella ja sopia lainan maksuista pankin kanssa antavat  mahdollisuuden jatkaa elämistä kohtuullisissa puitteissa.

Työttömäksi joutuvat joutuu toki sopeuttamaan talouttaan monin rajustikin, kun käteen jäävä rahamäärä putoaa selvästi. Maailma ei kuitenkaan enää kokonaan romahda irtisanomisajan päättyessä.

Olisiko niin, että 30-luvun lama oli niin syvä kuin se oli juuri sosiaalisten turvaverkkojen puuttumiseksi vuoksi. Työttömyys merkitsi silloin elintason ja samalla myös kulutuksen täydellistä romahtamista.

Massatyöttömyys merkitsi siis massiivista ja nopeaa kysynnän pudotusta ja tämä kierre ruokki itseään koko ajan kiihtyen. Lainoistakaan ei silloin juuri neuvoteltu, vaan tilapäinenkin maksukyvyttömyys vei helposti maat ja mannut vasaran alle.

Nyt kehittynyt sosiaaliturva ja pankkien joustokyky estävät tai ainakin ratkaisevasti hidastaa tällaisen itseään ruokkivan kurjistumiskierteen syntymistä. 

Järjestelmä antaa ainakin aikaa talouselämän toipumiseen, mutta aikapommi toki tikittää koko ajan taustalla. Ansiosidonnaisen päivärahan 500 päivän takaraja häämöttää kuitenkin tulevaisuudessa. Pankkienkin kärsivällisyys loppuu jossain vaiheessa ja lyhennykset on joskus taas voitava aloittaa.

Uusia työpaikkoja pitäisi kohta jälleen syntyä, vaikka suurten ikäluokkien eläköityminen vähentääkin paineita selvästi. Itse asiassa saattaa olla niin, että monien nyt laman varjolla lopetettujen teollisuusyritysten pitäminen täysmiehitettynä olisi saattanut olla jo puolen vuosikymmenen päästä hyvinkin ongelmallista ilman massiivista työvoiman maahantuontia.

Joka tapauksessa voi jo sanoa, että maassamme tehty iso investointi kattavaan työttömyysturvaan tuottaa juuri nyt hyvää tulosta. 

Jaakko Wallenius

 Olen viime aikoina ollut aika tavalla ymmälläni. Teollisia työpaikkoja on Lohjan seudulta hävinnyt viimeisen parin vuoden aikana satamäärin, mutta se ei ole näkynyt oikeastaan missään. 

Arvoitus syvenee, kun miettii, että koko vientiteollisuuden tuotannosta hävisi taantuman myötä usein jopa kolmannes lähes hetkessä, mutta silti kotimainen kysyntä on pysynyt lähes entisellään, kuntien verotulot ovat vielä kohtuullisella tasolla, eivätkä paikalliset kiinteistövälittäjät sano vielä juuri kohdanneensa työttömyydestä aiheutuneita asuntojen pakkomyyntejäkään.

Olisiko kuitenkin niin, että mitään arvoitusta ei olekaan. Olisiko vain niin, että sosiaalinen turvajärjestelmämme on myös kotimarkkinoihin turvaavan talouselämän osan viimeisenä tukena ja turvana. 

Tilapäinen työttömyys ei enää merkitsekään välitöntä taloudellista perikatoa kuten vielä vaikkapa 30-luvun suuren laman aikana tapahtui, kun ansiosidonnainen työttömyysturva ja myös todellinen mahdollisuus neuvotella ja sopia lainan maksuista pankin kanssa antavat  mahdollisuuden jatkaa elämistä kohtuullisissa puitteissa.

Työttömäksi joutuvat joutuu toki sopeuttamaan talouttaan monin rajustikin, kun käteen jäävä rahamäärä putoaa selvästi. Maailma ei kuitenkaan enää kokonaan romahda irtisanomisajan päättyessä.

Olisiko niin, että 30-luvun lama oli niin syvä kuin se oli juuri sosiaalisten turvaverkkojen puuttumiseksi vuoksi. Työttömyys merkitsi silloin elintason ja samalla myös kulutuksen täydellistä romahtamista.

Massatyöttömyys merkitsi siis massiivista ja nopeaa kysynnän pudotusta ja tämä kierre ruokki itseään koko ajan kiihtyen. Lainoistakaan ei silloin juuri neuvoteltu, vaan tilapäinenkin maksukyvyttömyys vei helposti maat ja mannut vasaran alle.

Nyt kehittynyt sosiaaliturva ja pankkien joustokyky estävät tai ainakin ratkaisevasti hidastaa tällaisen itseään ruokkivan kurjistumiskierteen syntymistä. 

Järjestelmä antaa ainakin aikaa talouselämän toipumiseen, mutta aikapommi toki tikittää koko ajan taustalla. Ansiosidonnaisen päivärahan 500 päivän takaraja häämöttää kuitenkin tulevaisuudessa. Pankkienkin kärsivällisyys loppuu jossain vaiheessa ja lyhennykset on joskus taas voitava aloittaa.

Uusia työpaikkoja pitäisi kohta jälleen syntyä, vaikka suurten ikäluokkien eläköityminen vähentääkin paineita selvästi. Itse asiassa saattaa olla niin, että monien nyt laman varjolla lopetettujen teollisuusyritysten pitäminen täysmiehitettynä olisi saattanut olla jo puolen vuosikymmenen päästä hyvinkin ongelmallista ilman massiivista työvoiman maahantuontia.

Joka tapauksessa voi jo sanoa, että maassamme tehty iso investointi kattavaan työttömyysturvaan tuottaa juuri nyt hyvää tulosta. 

Jaakko Wallenius