Kuten joskus aikaisemmin mainitsin, ihmisillä on todistettavasti ollut vuosituhansia taipumus uskoa, että juuri me juuri tässä ja juuri nyt elämme käänteentekeviä aikoja, jollaisia ei ole koskaan ennen ollut.

Usko siitä, että globalisaatio olisi uusi asia, on harhaluulo. Aloittaakseni tarpeeksi lennokkaasti: on arvioitu, että Kiinan muurin rakentaminen suuntasi hunnien mielenkiinnon länteen, mikä edesauttoi Länsi-Rooman tuhoa. Kun Kiina ja Rooma ovat väestömäärältään laskien kaksi maailmanhistorian suurinta valtiota, kyseessä ei ole aivan pieni kuvio.

Keskiajalla arabit välittivät Kaukoidän kauppaa Välimeren alueella ja kuten hiljattain on tiedostettu, melkoisia merenkävijöitä olivat kiinalaisetkin.

Uuden ajan alussa kauppa sai täysin globaalit mittasuhteet. Esimerkkinä voi mainita eurooppalaisten merenkulun kolmiossa Eurooppa – Afrikka – Amerikka – Eurooppa. Espanja ja Portugali jakoivat maapallon etupiireihin jo 1500-luvulla, vaikka toimella ei paljon käytännön merkitystä ollutkaan.

Napoleonin tultua kukistetuksi 1815 Englanti suuntasi ko. sotia varten rakentamansa valtavan laivaston (suurimpia aluksia linjalaivoja oli yksistään rullissa parisataa) siirtomaiden liittämiseksi tiukemmin talousjärjestelmäänsä, ja Ranska seurasi perässä. Maat jakoivat Afrikan mantereen keskenään käytännössäkin, mikä ei aivan vähäinen toimi ollut sekään.

Kaikkeen edellä sanottuun liitetään varaus tiedon hitaasta kulusta. Käsitys on vajavainen. Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla merikaapeli yhdisti Intian Lontoon kautta USA:han. Kansankapitalismia ei tunnettu, mutta talouden keskeiset toimijat hallitsivat globalisaation. Silloisen globaalin allokaation perusteos oli jo 1900-luvun alukuvuosina ilmestynyt Henry Lowenfeldin kirja Investment: an Exact Science, jossa suositeltiin pääoman hajauttamista maantieteellisesti.

Paljon vapaata maailmankauppaa ja pääomien vapaata globaalia liikkumista tuhoutui maailmansodissa ja sen jälkeisissä säännöstelytalouksissa. Uusi virkistyminen alkoi ehkäpä suunnilleen 1970-luvulla. Eräänä virstanpylväänä on pidetty dollarin irrottamista kultakannasta Nixonin hallinnon aikana.

Mitä näistä näennäisen kaukaisista ajoista voi oppia? Luottoriskejä hallittiin tavalla, jota hieman virheellisesti kutsutaan tykkivenediplomatiaksi. Tykkejä oli, mutta mistään veneistä ei ollut kysymys! Tiedettiin, että Englannin myöntämät lainat oli terveellisintä maksaa ajoissa. Periaate omaksuttiin niin hyvin, että brittiläistä "laivastovierailua" ei edes käytännössä tarvittu kovin usein. Tiedettiin, että sellainen kyllä tarvittaessa järjestyisi.

Tämän päivän ongelma on se, että ehdottomasti isoimmat "tykkiveneet" ovat aikamme tuhlaajapojalla USA:lla.

Kuten joskus aikaisemmin mainitsin, ihmisillä on todistettavasti ollut vuosituhansia taipumus uskoa, että juuri me juuri tässä ja juuri nyt elämme käänteentekeviä aikoja, jollaisia ei ole koskaan ennen ollut.

Usko siitä, että globalisaatio olisi uusi asia, on harhaluulo. Aloittaakseni tarpeeksi lennokkaasti: on arvioitu, että Kiinan muurin rakentaminen suuntasi hunnien mielenkiinnon länteen, mikä edesauttoi Länsi-Rooman tuhoa. Kun Kiina ja Rooma ovat väestömäärältään laskien kaksi maailmanhistorian suurinta valtiota, kyseessä ei ole aivan pieni kuvio.

Keskiajalla arabit välittivät Kaukoidän kauppaa Välimeren alueella ja kuten hiljattain on tiedostettu, melkoisia merenkävijöitä olivat kiinalaisetkin.

Uuden ajan alussa kauppa sai täysin globaalit mittasuhteet. Esimerkkinä voi mainita eurooppalaisten merenkulun kolmiossa Eurooppa – Afrikka – Amerikka – Eurooppa. Espanja ja Portugali jakoivat maapallon etupiireihin jo 1500-luvulla, vaikka toimella ei paljon käytännön merkitystä ollutkaan.

Napoleonin tultua kukistetuksi 1815 Englanti suuntasi ko. sotia varten rakentamansa valtavan laivaston (suurimpia aluksia linjalaivoja oli yksistään rullissa parisataa) siirtomaiden liittämiseksi tiukemmin talousjärjestelmäänsä, ja Ranska seurasi perässä. Maat jakoivat Afrikan mantereen keskenään käytännössäkin, mikä ei aivan vähäinen toimi ollut sekään.

Kaikkeen edellä sanottuun liitetään varaus tiedon hitaasta kulusta. Käsitys on vajavainen. Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla merikaapeli yhdisti Intian Lontoon kautta USA:han. Kansankapitalismia ei tunnettu, mutta talouden keskeiset toimijat hallitsivat globalisaation. Silloisen globaalin allokaation perusteos oli jo 1900-luvun alukuvuosina ilmestynyt Henry Lowenfeldin kirja Investment: an Exact Science, jossa suositeltiin pääoman hajauttamista maantieteellisesti.

Paljon vapaata maailmankauppaa ja pääomien vapaata globaalia liikkumista tuhoutui maailmansodissa ja sen jälkeisissä säännöstelytalouksissa. Uusi virkistyminen alkoi ehkäpä suunnilleen 1970-luvulla. Eräänä virstanpylväänä on pidetty dollarin irrottamista kultakannasta Nixonin hallinnon aikana.

Mitä näistä näennäisen kaukaisista ajoista voi oppia? Luottoriskejä hallittiin tavalla, jota hieman virheellisesti kutsutaan tykkivenediplomatiaksi. Tykkejä oli, mutta mistään veneistä ei ollut kysymys! Tiedettiin, että Englannin myöntämät lainat oli terveellisintä maksaa ajoissa. Periaate omaksuttiin niin hyvin, että brittiläistä "laivastovierailua" ei edes käytännössä tarvittu kovin usein. Tiedettiin, että sellainen kyllä tarvittaessa järjestyisi.

Tämän päivän ongelma on se, että ehdottomasti isoimmat "tykkiveneet" ovat aikamme tuhlaajapojalla USA:lla.