Käsittelin pikaisesti Mario Draghin esittämää ratkaisumallia markkinakatsauksessani, mutta perkaan sitä hiukan tarkemmin, se kun on tärkeimpiä ulostuloja eurokriisin ratkaisussa – ja erittäin hyvä sellainen mielestäni.

Draghi lupasi keskuspankin ostavan kriisimaiden velkoja jatkossa ”riittävässä mitassa”. Sen voi ymmärtää vain siten, että EKP pistää vaikka setelikoneen laakerit sauhuamaan, jos se on tarpeen korkojen laskemiseen ja euron hajoamisen estämiseen. Vakausrahastojen ongelmahan on, ettei niiden kapasiteetti riitä suurten maiden pelastamiseen. Eikä kapasiteetin kasvattamiseen ole poliittista valmiutta niissä harvoissa maissa, joiden taloudelliset resurssit sen mahdollistaisivat edes jossain määrin – kuten Suomessa, mutta ennen muuta Saksassa.

Tavallisessa valtiossa keskuspankki toimii viimekätisenä luotottajana, eli se ostaa valtionsa velkoja niin paljon, että korot laskevat. Keskuspankkiirit eivät tee sitä mielellään, koska vaarana on inflaation kiihtyminen. Mutta aina se sentään valtion konkurssin voittaa. Tällä tavalla ovat toimeent Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Japanin keskuspankit, ja niiden korot ovat ennätysalhaiset – vaikka julkinen talous on niissä vähintään yhtä kuralla kuin euroalueella.

Siihen suuntaan Draghi haluaa myös EKP:n roolin kehittyvän, vaikka se sotii jyrkästi varsinkin saksalaisten perinteistä rahafilosofiaa vastaan. Heidän kantansahan on yksiselitteisesti ollut se, että keskuspankki ei saa rahoittaa valtiota, eli ei mitään euron jäsenmaata. Ei se ehkä Draghiakaan isommin miellytä, mutta pragmaatikkona hän katsoo yhteisvaluutan säilymisen tärkeämmäksi kuin juuttumisen dogmaattiseen filosofiaan.

Toinen eurokriisin keskeinen ongelma on ollut moraalikato. Jos velkoja yhteisvastuullistetaan, kuinka euromaita estetään tuhlaamasta naapurien laskuun? Tämä ongelma olisi ratkaistava, tapahtuipa yhteisvastuullistaminen eurobondien tai EKP:n tukiostojen kautta. EKP:n tukiostoissa on vielä sekin ongelma, että ne eivät ole poliittisessa kontrollissa, koska EKP:n johtoa ei valita demokraattisesti. Laajamittaiset tukiostot voisivat nostaa rajua meteliä maissa, joissa kansalaiset kokisivat jäävänsä äänettömiksi yhtiömiehiksi toisten tuhlaukseen.

Draghin mallissa hätäapu on ehdollista: keskuspankki tekee tukiostoja vain, jos euromaa on ensin hakenut apua vakausrahastoilta. Vakausrahastot puolestaan asettavat tuelle ehtoja, jotka tähtäävät julkisen talouden tasapainoon ja kasvua tukeviin rakenneuudistuksiin. Tuki ei siis ole automaattista, vaan sen hintana kriisimaan on sopeutettava taloutensa.

Tällä tavalla EKP on toiminut tähänkin asti: ostanut velkoja uudistuksiin sitoutuneilta mailta. Mutta järjestely on ollut epävirallinen, mittakaava pieni ja ehtojen valvonta hankalaa. Nyt Draghi hakee systeemille institutionaalista rakennetta, jossa EKP:n ja euromaiden toimivalta ja vastuut on määritelty selkeästi.

Draghi on aina painottanut, ettei keskuspankki voi ratkaista kriisin poliittisia ulottuvuuksia. Sitä hänen mallinsa ajaa takaa. Ensin pysyvä vakausmekanismi EVM täytyy hyväksyä kaikissa jäsenmaissa. Sen jälkeen tuen hakemisesta ja päättämisestä vastaavat kansalliset hallitukset EVM:n puitteissa. Kun se on tehty, keskuspankki pitää huolen maksukyvystä.

Työnjako on selvä ja perusteltu. Pelastusoperaatiot perustuvat poliittisiin päätöksiin, jotka tehneet vastaavat niistä kotimaidensa äänestäjille. Se estää demokratiavajeen ja poliittisen vastuun liudentumisen. Poliitikot eivät voi piiloutua EKP:n selän taakse eli odottaa sen tekevän ikäviä päätöksiä puolestaan.

Tuen ehdollisuus estää lähtökohtaisesti sen, ettei keskuspankkirahoitus johda hallitsemattomaan inflaatioon ja velkaantumiseen. Sehän on vakavaraisten euromaiden huoli. Ja sen vuoksi Draghi kieltäytyy sitomasta EKP:ta kriisinhoitoon ilman ehtoja: hän varjelee keskuspankin uskottavuutta hintavakauden takaajana.

Draghi selvästikin edellyttää, että talousuudistusten valvonnasta vastaisivat euromaat joko olemassa olevien tai sitä varten luotavien instanssien kautta. Näin keskuspankki voi aina edellyttää, että sen tukiostojen selkänojana täytyy olla ao. valvontaviraston lupa, eli tuettu maa täyttää ehdot. Jos näin ei ole, EKP voi peruuttaa tukiostot.

On mahdotonta arvioida, kuinka toimiva malli käytännössä olisi, mutta osapuilleen samalla periaatteella toimii vaikkapa IMF, jonka tuki on aina tiukasti ehdollista, ja ehtoja valvotaan tiukasti. Tämä puoli Draghin mallissa ei varmaankaan miellytä kriisimaita, kuten Italiaa, mutta selvää on, että kontrolloimatonta tukijärjestelmää ei tule hyväksyä. Sen suhteen Draghin malli on erittäin hyvä.

Kiintoisaa on nähdä, kuinka saksalaiset siihen suhtautuvat. Saksan keskuspankin johtajan Jens Weidemannin mukaan Draghin malli haittaa keskuspankin ainoaa tehtävää eli hintavakauden kontrollia. Toisaalta, Angela Merkel on vakuuttanut, että euro pelastetaan keinolla tai toisella. Draghin mallissa olisi hänen kannaltaan – ja myös Suomen hallituksen kannalta – se etu, että vakausrahastojen kapasiteettia ei tarvitsisi kasvattaa, koska EKP toimisi riittävien resurssien takaajana sitten, kun EVM toimii. Palomuurit toimisivat tarkoitetulla tavalla, ilman että äänestäjille pitäisi kaupata vakausrahastojen kasvattaminen.  

Kumma, jos tarjous ei kelpaa poliitikoille. Minulle kelpaisi.