EKP:n stressitestit olivat ainakin minulle myönteinen yllätys, vaikka markkinat eivät niistä riemastuneet, ei tosin iskenyt paniikkikaan. Pitkällä tähtäimellä tulosten pitäisi lisätä taloudellista aktiviteettia, kun ongelmat on paikallistettu. Rajan tuntumassa olevia pankkeja jäi tosin haaviin eräiden arvioiden mukaan turhan paljon, vaikka varsinaisia pääoman nostamisen tarpeita ei asetettu kuin tusinalle pankille.

Yhden asian testit ainakin minusta tekivät selväksi: EKP:n pankkivalvonta, joka alkaa näinä päivinä, tulee tarpeeseen. Minusta se on ollut tosin selvää alusta asti.

Testit paljastivat pahimpien ongelmapankkien löytyvän Italiasta. Neljä sen suurpankkia tarvitsee uutta pääomaa nostaakseen vakavaraisuutensa niin korkeaksi, että se kestää viiden prosentin pudotuksen kansantuotteessa. Se ei tullut yllätyksenä, koska Italian talous on ollut vuosia euromaiden surkeinta päätä.

Mutta eipä yllätä sekään, että italialaiset älähtivät tuloksesta. Italian keskuspankki, joka on EKP:n jäsen, piti stressitestien kriteerejä liian tiukkoina. Sen mukaan Italian talouden olisi pudottava viiden vuoden taantumaan ennen kuin pahin kriisiskenaario toteutuisi. Italialaisten mukaan vaihtoehdon todennäköisyys on nolla prosenttia, joten pankkien vakavaraisuuden nostamiselle ei ole perusteita.

Samaa värssyä veisaa Belgian keskuspankki, kun testien mukaan kaksi sen pankkia tarvitsee pääomitusta. Belgialaisten mukaan niiden jo hankkima lisärahoitus riittää.

Pankkikriisien takana on aina veltto valvonta. Kansalliset päättäjät ovat usein haluttomia puuttumaan velkakupliin, koska niihin liittyy vahva kansallinen euforia. Velkavivutetussa taloudessa työmarkkinat ja palkkakehitys vetävät, verottajan kassa kohisee ja omistuskohteiden hinnat porskuttavat. Äänestäjät kokevat vaurastuvansa omilla ansioillaan, vaikka kyse on taloudellisesta dopingista.

Kansalliset poliitikot eivät uskalla pilata juhlia puuttumalla kasaantuviin riskiluottoihin, vaikka koskaan ne eivät tule todellisena yllätyksenä. Lepsun pankkivalvonnan lopputulos on aina yhtä surkea, ja lista loputon: Kreikka, Espanja, Irlanti, Islanti, Yhdysvallat, Venäjä ja Baltia 1990-luvulla, Pohjoismaat ja Japani 1980-luvulla…

Etenkin pankkien ja hallitusten välillä on vallinnut euroalueella epäterve sidos. Pankit luotottavat valtioita, joten ne ovat hyvin riippuvaisia pankeistaan. Jos pankkien surkea kunto paljastuu, ajautuvat myös niiden kotivaltiot vaikeuksiin luottamuksen romahtaessa ja korkojen noustessa. Sen takia hallitukset usein verhoavat pankkiensa vaikeudet viimeiseen asti.

Euroopassa EKP varoitti luottokuplista moneen otteeseen vuosituhannen alussa, mutta sitä ei kuunneltu. EKP:n ongelma ei ollut ymmärryksen vaan valtuuksien puute. Kansalliset pankkivalvojat ja poliitikot pitivät EKP:n synkistelyä liioitteluna.

Suomenkin pankkisektorilla on vatkutettu, ettei Suomi kaipaa EKP:n valvontaa. Tällä hetkellä se voisi pitää paikkansa, mutta samaa paasaavat kaikki kansalliset päättäjät, kuten nyt taas nähdään.

Juuri sen vuoksi EKP:n valvonta on tarpeen. Kansallisten valvojien intressit sotkeutuvat aina liikaa lyhytnäköiseen politikointiin, jonka keskellä harvan päättäjän siviilirohkeus riittää vastarintaan, vaikka kriisin turpoamisen merkit olisivat selvät.

Asennevamman vaivaa selvästi kansallisia keskuspankkejakin, vaikka niiden pitäisi edustaa parasta ja puolueettominta asiantuntemusta. Niiden kiukuttelu EKP:lle onkin hyvä merkki. Sen perusteella euroalueen pankkikriisit voivat todella jäädä historiaa ainakin viime vuosien mitassa. EKP:kin voi tehdä virheitä, mutta enemmän sillä on kanttia kuin kansallisilla valvojilla.