Seuraavan hallituksen tulisi  (PDF-muodosssa: seuraavalle_hallitukselle.pdf):

• karsia yritystukia

• tehostaa palvelutuotantoa ja saada kuntien menokehitys kuriin uudistaa työttömyysturvaa työllistymistä paremmin kannustavaksi

• muuttaa verotuksen painopistettä investointeja suosivasti

• saattaa Suomen työeläkejärjestelmä rahoituksellisesti kestävälle pohjalle

• tavoitella työurien pidentämistä laajalla toimenpidekokonaisuudella

• asettaa itselleen tiukat ja selkeät finanssipolitiikan raamit

• vahvistaa eläke- ja finanssipoliittista päätöksentekoa 
  

Seuraavalla hallituksella on poikkeuksellisen suuri vastuu, kun se laatii talouspoliittista ohjelmaansa. Hallitusohjelmaan tarkoitettuja ehdotuksia kirjoitetaan paraikaa puoluetoimistoissa, etujärjestöissä ja ministeriöissä. Vaarana kuitenkin on, että poliittisesti vaikeimmat asiat jäävät julkisessa vaalikeskustelussa liian vähälle huomiolle. Suhdannetilanteen parantuminen lisää vielä houkutusta vaalilupauksiin, jotka perustuvat katteettomiin oletuksiin talouskehityksestä ja julkisen talouden tilasta. Siksi Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat ovat laatineet omat talouspoliittiset puheenvuoronsa keskusteluun, jota vaalien alla ja hallitusohjelmaa valmisteltaessa pitäisi käydä.

Muistioissa käsitellään sekä yksittäisiä talouspolitiikan kysymyksiä että finanssipolitiikan linjaa ja päätöksentekoa. Ne eivät perustu kenenkään toimeksiantoon, vaan edustavat kirjoittajiensa käsityksiä kysymyksistä, joihin seuraavan hallituksen tulisi ottaa kantaa. Muistiot eivät kata kaikkia hallitusohjelmaan sisältyviä alueita. Moni tärkeä kysymys, kuten esimerkiksi ympäristö- ja energiapolitiikka, on jäänyt käsittelemättä; se ei ole kannanotto niiden merkitykseen.
Seuraavassa esitetään tiivistetysti suositukset, joita muistioissa tarkemmin perustellaan.

Yritystukia tulisi karsia

(Muistio 1: Heli Koski, Mika Maliranta, Petri Rouvinen, Pekka Ylä-Anttila).
Suomessa on 10 – 15 viime vuoden aikana jatkuvasti kasvatettu yritystukien määrää. Tukijärjestelmät ovat hajanaisia ja vaikeaselkoisia ja niiden vaikuttavuudesta on vain vähän tietoa. Eräiltä osin ne jähmettävät yritysrakenteita ja hidastavat tuottavuuskehitystä. Julkisen vallan tulee pikemminkin pyrkiä elinkeinoelämän ja kansantalouden yleisten toimintaedellytysten parantamiseen kuin talouden ohjaamiseen yksittäisille yrityksille suunnatuilla tuilla. Siksi:

• monia päällekkäisyyksiä sisältävän alueellisen yritystukijärjestelmän virtaviivaistaminen pitäisi aloittaa mahdollisimman pian;

• talouskriisin takia kasvatetun yritysten erityisrahoituksen ei pidä antaa muodostua pysyväksi;

• uusia tukimuotoja ei tule ottaa käyttöön ennen kuin on varmistettu, ettei niiden tavoitetta palvelevaa tukea ole jo olemassa;

• yritystukijärjestelmät on rakennettava sellaisiksi, että ne eivät kannusta pysymään tuen piirissä sen jälkeen, kun tuen tarkoitus on saavutettu;

• tavoitteena voisi olla tukijärjestelmien puolittaminen vaalikauden kuluessa sekä euromäärien että tukimuotojen ja -organisaatioiden osalta.

Kuntien menokehitys on saatava kuriin ja palvelutuotantoa on tehostettava

(Muistio 2: Bo-Erik Ekström, Ilkka Haavisto, Mika Pohjonen).
Kuntien menot ovat pitkään kasvaneet nopeasti ja todelliset kasvupaineet ovat väestön ikääntymisen vuoksi vasta edessä. Käynnistetyt kuntasektorin uudistushankkeet eivät ole hillinneet menojen kasvua. Kun valtio kantaa kokonaisvastuun julkisen talouden tilasta, seuraavan hallituksen on kyettävä viemään läpi uudistuksia, joilla kuntatalous saadaan kestävälle uralle. Kaikkien kannalta paras keino on palvelutuotannon tehokkuuden nostaminen. Sen edistämiseksi valtion on parannettava markkinoiden toimintaedellytyksiä sekä selkeytettävä toimijoiden vastuujakoa. Siksi:

• kuntalakiin tulee sisällyttää Ruotsissa hyväksi todettu haastamismenettely, jonka mukaan erilaisilla palveluntuottajilla on oikeus tehdä ehdotuksia myös kunnan itse tuottamien palvelujen tuottamisesta;

• iikelaitoksia koskevat kilpailuneutraliteettiongelmat tulee poistaa (valtion tuki, kilpailulta suojattu asema jne.);

• kuntien ja kuntayhtymien hankintakäytäntöjä tulee selkeyttää ja kilpailulakia tarkentaa (Ruotsin mallin mukaisesti);

• palveluseteleiden käyttöä on syytä lisätä;

• sairaanhoitopiirit ja erikoissairaanhoidon järjestämisvastuu tulisi siirtää valtion kontolle;

• ammattikorkeakoulujen rahoitus- ohjaus- ja hallintojärjestelmät tulee uudistaa;

• kuntia on kannustettava tehostamaan pääomiensa käyttöä ja omaa päätöksentekoaan.

Työttömyysturvaa tulee uudistaa niin, että se kannustaa paremmin työllistymiseen

(Muistio 3: Tarmo Valkonen).
Parhaimmillaan työttömyysturva lisää sekä työmarkkinoiden tehokkuutta että palkansaajien turvallisuutta. Pitkäkestoisena se kuitenkin heikentää työntekijöiden kiinnostusta ja kykyä kilpailla uusista työpaikoista. Työttömyysturvaa on mahdollista parantaa soveltamalla siihen tilimallin periaatteita. Tilimalli kannustaisi kouluttautumista ja työllistymistä heikentämättä heikompiosaisten vakuutusturvaa. Työllisyyden nostamista tulee kuitenkin tavoitella useiden toimenpiteiden kokonaisuudella, koska väestöryhmien työttömyysongelmat poikkeavat toisistaan.

• työttömyysturvaa tulee kehittää kohti tilimallia. Siinä työttömyysvakuutusmaksut kanavoidaan kunkin palkansaajan omalle, koko elinkaaren kattavalle tilille, josta työttömyysturva ensisijaisesti rahoitetaan. Tilille mahdollisesti kertyvä raha on nostettavissa eläkkeelle siirryttäessä. Jos tilille jää elinkaaren aikana velkaa, velka mitätöidään;

• nuorisotyöttömyyden ja syrjäytymisen vähentämiseksi on helpotettava siirtymistä ylemmälle koulutustasolle ja panostettava oppisopimuskoulutusjärjestelmään;

• pitkäaikaistyöttömyyden torjumiseksi on varmistettava, että työnteko on aina tekijälleen kannattavaa. Työttömyysturvan ja asumistuen sekä toimeentulotuen ja verotuksen yhteisvaikutukset synnyttävät usein kannustinloukkuja, joiden aiheuttamia ongelmia on mahdollista lieventää nostamalla perusturvan tasoa samalla kun etuuksien ml. asumistuen tulosidonnaisuutta lievennetään. Uudistus lisäisi valtiontalouden suoria kustannuksia, mutta voisi edistää työllistymistä ja vähentää syrjäytymistä.

Verotuksen painopistettä tulisi muuttaa investointeja suosivasti

(Muistio 4: Sixten Korkman, Niku Määttänen).
Suomen verotuksen taso on korkea, joten verotuksen kiristämiseen on syytä suhtautua varauksellisesti, etenkin kun veropohjat ovat kansainvälisesti entistä liikkuvampia. Eri veromuotojen vaikutukset poikkeavat kuitenkin toisistaan. Siksi on perusteltua uudistaa verotusta seuraavien suuntaviivojen mukaisesti:

• yhtiöverokantaa alennetaan merkittävästi investointien edistämiseksi. Korkea yhtiövero ei ole palkansaajankaan etu, sillä se heijastuu lopulta palkkatasoon;

• Kulutusverotusta kiristetään ja palkkatuloverotusta kevennetään. Painopisteen siirtäminen kulutuksen verottamiseen auttaa pienentämään pääomatuloveron ja ansiotuloveron ongelmalliseksi koettua eroa ja kohdistaa pienen osan verotuksen kiristämisestä myös kertyneelle varallisuudelle. Kulutusverotuksen kiristäminen tulisi aloittaa nostamalla alennettuja verokantoja ja joitakin valmisteveroja;

• kiinteistöveroja nostetaan ja niiden veropohjaa laajennetaan. Kiinteistöveron osalta luodaan mahdollisuus veroluottoon.

• vuokra- ja omistusasumisen verokohtelu saatetaan lähemmäs toisiaan. Yksi vaihtoehto on poistaa asuntolainakorkojen verovähennysoikeus;

• Perintöverotusta kiristetään laajentamalla perintöveron veropohjaa.

Suomen työeläkejärjestelmä tulisi saattaa rahoituksellisesti kestävälle pohjalle

(Muistio 5: Jukka Lassila).
Yksityisalojen työeläkejärjestelmä kärsii rahoituksen kestävyysvajeesta: työeläkemaksutasoon kohdistuu tulevina vuosina merkittäviä nousupaineita, joita viime vuosina tehdyt päätökset ovat purkaneet vain osittain. Jotta eläkejärjestelmää voisi perustellusti pitää reiluna ja uskottavana tulisi sen olla rahoituksellisesti kestävä nykytasoisten etuuksien ja maksujen vallitessa. Työeläkemaksujen nousupaineiden lykkääminen tulevaisuuteen ei ole hyväksyttävää. Näistä lähtökohdista:

• Maksunkorotusten lykkäämisen sijasta maksut pitäisi heti asettaa tasolle, jolla niiden uskotaan riittävän tulevien työ¬eläkkeiden maksamiseen. Maksunkorotusten lisäksi toimenpide voi sisältää myös eläkkeiden kasvua hidastavia sääntömuu¬toksia. Eläkkeiden karttumia voisi esimerkiksi muuttaa siten, että 53-62 -vuotiaiden 1,9 prosentin karttuma alennetaan 1,5 prosenttiin.

• Työeläkemaksuille tulisi määrittää kohtuulliseksi katsottava maksukatto. Eläkejärjestelmän kehitystä ja rahoitusta tulisi säännöllisesti tarkastella kestävyysvajeen arvioimiseksi. Merkittävän kestävyysvajeen pitäisi automaattisesti johtaa toimenpiteisiin joko maksutason nostamiseksi ja/tai (jos maksukatto uhkaa tulla ylitetyksi) etuuksien rajoittamiseksi esimerkiksi luopumalla tilapäisesti indeksikompensaatioista.

Työurien pidentämistä tulee tavoitella laajalla toimenpidekokonaisuudella

(Muistio 6: Niku Määttänen).
Väestön ikääntymisestä julkiselle taloudelle aiheutuvat ongelmat ovat parhaiten hallittavissa, jos keskimääräiset työurat pitenevät elinaikaodotteen nousun myötä. Yksi osa ratkaisua on varhaiseläkkeiden ehtojen kiristäminen ja pitkällä aikavälillä myös vanhuuseläkeiän nosto. Siksi:

• osa-aikaeläkkeet tulisi vähentää vanhuuseläkkeestä, niin että osa-aikaeläkkeen hyödyntäjät rahoittavat etuutensa lopulta itse;

• työttömyysputken etuudet tulisi kohdistaa pienituloisille korvaamalla ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivät esimerkiksi takuueläkkeen suuruisella korvauksella;

• alimpia varhais- ja vanhuuseläkeikiä tulisi nostaa. Ne tulisi myös sitoa jatkossa elinaikaodotteeseen.

Hallituksen on asetettava itselleen tiukat ja selkeät finanssipolitiikan raamit

(Muistio 7: Sixten Korkman).
Talouspolitiikan yksi keskeinen reunaehto on, että julkinen talous on rahoituksellisesti kestävällä pohjalla. Iso julkisen talouden rahoituksen kestävyysvaje murentaa talouskasvun edellytyksiä, lisää kansantalouden kriisiherkkyyttä sekä vääristää sukupolvien välistä tulonjakoa. Useastakin syystä on perusteltua arvioida, että Suomen talouden pitkän aikavälin kasvunäkymät ovat aiempaa olennaisesti heikommat. Samalla työllisyysaste uhkaa jäädä julkisten menojen rahoituksen kannalta riittämättömäksi. ETLA:ssa tehdyn arvion mukaan Suomen julkisen talouden kestävyysvaje on suuruudeltaan noin 3 prosenttia kokonaistuotannosta. Kestävyysvajeeseen liittyy merkittävää epävarmuutta jo pelkästään tulevaan väestökehitykseen liittyen. Odotettua huonompi kehitys voi nostaa valtionlainojen korkoja ja vaikeuttaa julkisen talouden rahoitusta. Siksi julkisessa taloudessa on syytä noudattaa varovaisuusperiaatetta ja varautua myös odotettua huonompaan kehitykseen. Tätä taustaa vasten:

• julkisia menoja, veroja ja työuria koskevia päätöksiä tulisi linjata siten, että kestävyysvajeen voidaan arvioida poistuvan viimeistään vuosikymmenen sisällä;

• julkisen talouden saneerauksen pitäisi olla jossain määrin etupainotteinen eli alkavalla hallituskaudella olisi syytä pyrkiä vähentämään kestävyysvajetta pari prosenttiyksikköä eli noin ½ prosenttia kokonaistuotannosta vuotta kohden;

• budjetin kehysmenettelystä on syytä pitää kiinni, mutta siinä voitaisiin pyrkiä jossain määrin suurempaan joustavuuteen. Samalla myös veroperusteet olisi saatettava oman kehysmenettelynsä piiriin;

• kestävyysvajeen pienentämisessä on asetettava julkinen menokuri etusijalle verotuksen kiristämiseen nähden;

• menokurin toteuttamiseksi on korostettava palvelutuotannon tehostamista. Myös paljon parjattu juustohöylä on käyttökelpoinen keino. Nuoriin kohdistuvia panostuksia tulisi kuitenkin pyrkiä jättämään leikkausten ulkopuolelle;

• työurien pidentämisellä tulisi olla keskeinen rooli kestävyysvajeen kutistamisessa; niitä koskevia päätöksiä tulisi kiirehtiä vaikka päätösten toteuttaminen voi tapahtua vasta (osin kaukaisessakin) tulevaisuudessa.

Hallituksen on vahvistettava eläke- ja finanssipoliittista päätöksentekoa

(Muistio 7: Sixten Korkman).
Suomella on monessa suhteessa hyvät edellytykset kohdata edessä olevat vaikeudet: yhteiskuntamme instituutiot ovat toimivia ja sotien jälkeen toteutunut, kokonaisuutena ottaen suotuisa kehitys antaa aihetta luottamukseen. Viime vuosien kokemukset antavat kuitenkin aihetta huoleen, sillä julkisen talouden ongelmat ovat vaikeutumassa samalla kun yhteiskunnan kyky tehdä tarvittavia päätöksiä näyttää osin heikentyneen. Tärkeä esimerkki on kyvyttömyys päättää työurien pidentämisen edellyttämistä toimista, vaikka tavoitteesta on pitkälle menevä yksimielisyys. On myös perusteita vaatia parempaa finanssipolitiikan seurantaa. Tätä taustaa vasten:

• hallituksen tulisi virallistaa olemassa oleva eläkepoliittinen työryhmä ja antaa sille tehtäväksi arvioida määrävälein eläkejärjestelmän kestävyyttä sekä valmistella tarvittavia toimenpiteitä. Työryhmä koostuisi riippumattomista asiantuntijoista, virkamiehistä ja työmarkkinajärjestöjen edustajista ja se tekisi suosituksensa tai päätöksenä konsensukseen pyrkien mutta tarvittaessa enemmistöperiaatteella;

• finanssipolitiikan seurannan tehostamiseksi tulisi asettaa lähinnä akateemisen maailman edustajista koostuva korkean tason työryhmä.