Analysoin viime viikolla Etelä-Amerikassa valtaa pitäneiden vasemmistopopulistien talouspoliittisia virheitä. Jatkan aiheesta, koska radikaalit populistit jylläävät Euroopassakin, tosin etupäässä oikeistolaiset. Ranskassa suurimmaksi puolueeksi nousi oikeiston Kansallinen rintama, Puolassa Laki ja oikeus. Unkarin sukulaispuolue Fidesz on muuttanut jo liki yksipuoluejärjestelmäksi, ja samaa ajaa Turkin AKP jopa sota välineenään. Maltillisuuden mallimaana pidetyssä Ruotsissakin ruotsidemokraatit pomppii gallupkärjessä.

On vasemmistopopulisteillakin tosin imua. Kreikassa Syriza on voittanut kahdet vaalit, Espanjassa pari vuotta vanha aatesisar Podemos on kiskaissut perinteisten suurpuolueiden rinnalle.

Äärioikeistoa ja –vasemmistoa – jotka ovat luonteeltaan käytännössä aina populisteja – pidetään aatteellisina vastakohtina, mutta ne ovat saman kolikon kääntöpuolia. Niiden maailmankuva on lopulta hyvin yhtenevä. Molempien tavoitteena on keskusjohtoinen ja autoritaarinen valtio, jossa he itse nousevat valtaan ja pitävät sen keinoja kaihtamatta. Demokratia ei ole heille arvo vaan pakollinen väline tavoitteensa ajamiseen. Demokratia lentää mäelle heti kun eväät riittävät, kuten Unkari ja Turkki osoittavat.

Ääripopulistit haluavat alistaa kansalaisten poliittiset ja taloudelliset oikeudet vahvan ja erehtymättömän johdon määrittelemälle yhteiselle hyvälle. Heidän silmissään kaikki kansalaiset ovat hätääntyneitä ja holhouksen alaisia lapsia, joiden paimentamiseen tarvitaan Vapahtaja, heidän ikioma poikkeusyksilönsä.

Pelastususkoiset populistipuolueet ovat aina voimakkaasti identifioituneet johtajaansa, meilläkin perussuomalaiset Timo Soiniin. Ja perussuomalaiset ovat innokkaimmin ajaneet presidentin valtaoikeuksien lisäämistä, koska he kaipaavat vahvaa isähahmoa. (Perussuomalaiset ovat kyllä päässeet pahimmista populistipuolueiden syntymävioista valtaa saatuaan, mistä annan heille tunnustusta.)

Populistit ovat kuin valtiouskovaisen filosofi G.W.F. Hegelin vähälahjaisia oppilaita. Heille ihminen on olemassa vain valtiota varten, ja valtio taas on ratkaisu kaikkeen. Käytännössä valtion rakkaus kirkastuu viimeistään silloin, kun populistit pääsevät vallankahvaan. Valtiolle kahmitaan kaikki mahdollinen toiminta ja kontrollioikeus – koska valtio olen minä! Eivät populistit kehtaa yleensä avoimesti monarkki Ludwig XIV:sta urahdusta siteerata, hehän ovat edustavinaan kansaa, mutta näin he toimivat.

Populistien silmissä vapaat yksilöt, itsenäiset instituutiot ja kriittinen media edustavat kaaosta. Sen ehkäisyllä perustellaan mikä tahansa kurinpito. Populistien ihannevaltion mallina on perhe, jossa ankara ja konservatiivinen isä pitää aina koiruuksia hautovan laumansa kurissa ranstakka ahkerasti viuhuen. Ja isä on aina oikeassa ja oikeutettu puuttumaan perheenjäsenten mihin tahansa tekemisiin.

Kaikki populistit ammentavat suosionsa kriisien luomasta turvattomuudesta. He antavat yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. He vakuuttavat valtiojohtoisen komentotalouden poistavan köyhyyden, työttömyyden ja tuloerot. 

Kaikki populistit vihaavat ylikansallisia instituutioita, jotka vaativat sovittelua ja erilaisten näkemysten huomioimista. He leimaavat sen itsemääräysoikeuden rajoittamiseksi.

Populisteja erottavat lähinnä talous- ja omistusjärjestelmää koskevat sävyt. Nekin kadottavat vallan myötä merkityksensä. Herraviha kuuluu kaiken populismin ytimeen, mutta kun he pääsevät valtaan, lopputulos on aina samannäköinen. Kommunistiset, oikeistolaiset ja uskonnolliset nyrkkivaltiot luovat aina etuoikeutetun yläluokkansa. Samantekevää, kuoriiko eliitti kerman valtasuhteidensa avulla yksityisen vai valtiollisen omistuksen nimissä.

Talous rakennetaan niin, että keskeiset liiketoiminnat keskitetään valtiolle tai vallanpitäjien omistamille yrityksille. Niille rakennetaan monopoliasema, jota suojellaan niin koti- kuin ulkomaiselta kilpailulta. Tätä kutsutaan kansalliseksi eduksi, joka mukamas koituu kansalaisten riemuksi. Totuus on ihan muuta. Nämä yhtiöt tekevät helppoja voittoja omistajiensa taskuun tai sitten toimivat valtion helmoissa surkealla tehokkuudella. Kansalaiset maksavat lystin korkeina kustannuksina ja heikkona elintasona.

Kotoisena esimerkkinä mallista toimii VR. Sen monopoliasemaa ovat puolustaneet henkeen ja vereen etenkin vasurit, mutta jonkun verran muutkin. VR on väittämän mukaan suojellussa asemassaan aivan erityisen ihmeellinen hyvinvoinnin luoja, vaikka matkustaminen on ollut sikamaisen kallista. Syy ei kuitenkaan ole ollut VR:n tai sen aseman, vaan ulkoisten tekijöiden. Kun nyt julkiseen liikenteeseen on lopulta tullut kilpailua Onnibussin tultua markkinoille, on myös VR:n ollut pakko muokata toimintaansa ja senkin hinnat ovat korjautuneet. Populistien mielestä tulipalo on silti väärin sammutettu, koska ei istu heidän maailmankuvaansa, että valtiollisen monopolin – ja vielä ulkomailta alkunsa saava – kilpailuasemaan joutuminen voisi tuottaa muuta kuin tuhoa.

Populistit rakastavat aina protektionismia. Aluksi he ehkä vilpittömästi uskovat, että se ratkaisee taloudelliset ongelmat. Vallassa he rakastavat sitä siksi, että se turvaa heidän monopolibisneksensä ja valtansa.

Populistien yhdenmukaisuuden havaitsee helpoimmin Vladimir Putinista ja hänen kirjavasta ihailijakaartistaan. Sosialismin kasvatti Putin on muokannut sen totalitaristisesta mallista oman ryöstökapitalistisen versionsa. Neuvostoliiton haikailustaan huolimatta hän määrittyykin lähinnä oikeistopopulistiksi. Putinin yltiönationalistiselle, arvokonservatiiviselle ja militaristiselle poliisivaltiolle taputtavat silti populistit väristä riippumatta: Alexis Tsipras, Christina de Kirchner, Hugo Chavez ja Nicolás Maduro, Recep Tayyip Erdogan, Marine Le Pen, Donald Trump, Viktor Orban… Kyseessä ei ole tilapäisten poliittisten suhdanteiden kasaama epäpyhä allianssi, vaan ideologialtaan ja mentaliteetiltaan varsin yhtenäinen ryhmä.

Vasemmisto- ja oikeistopopulistien taloudellisen yksituumaisuuden osoittaa Venäjän ja Venezuelan talouksien vertailu. Chavez ja sittemmin Maduro ovat Putinin tavoin haalineet valtiolle niin paljon taloudellista valtaa kuin mahdollista. Isot yhtiöt kaapataan sen haaviin ja pienemmät annetaan valtaeliitin satraapeille. Ne, jotka välttyvät kaappaukselta, pelotellaan valtiollisen politiikan käsikassaroiksi.

Tällainen politiikka tietysti johtaa talouden syöksykierteeseen, joka Venezuelan kohdalla on jo katastrofaalinen. Venäjä on samalla tiellä. Talouspakotteiden keskellä se vain koventaa komentotaloutta.

Oireellista populistien toimille on, että kun heidän päätön talouspolitiikkansa tuottaa surkeita tuloksia, vastaavat he siihen vielä typerämmillä lääkkeillä. Tuotantokoneiston rapistuminen johtaa kustannusten nousuun, mutta populistit eivät puutu syihin vaan oireeseen. Populistien silmissä nousevat hinnat kertovat vihollisten – niin sisäisten kuin ulkoisten – ryöstävän heitä, vaikka he ovat itse tuhonneet kustannustehokkaan tuotannon ja sen edellytykset.

Inflaatiota hillitään hintasääntelyllä. Vaikka komentotaloudessa on mahdollista määrätä hyödykkeiden hinnat, eivät niiden tuotanto- ja välityskustannukset katoa. Ja tämä pätee niin yksityisesti kuin julkisesti omistettuun tuotantoon. Hintakontrolli johtaa kannattamattomaan liiketoimintaan, joka aika nopeasti loppuu – nostaen työttömyyden yli kipurajan.

Yleensä tässä vaiheessa populistit jo siirtyvät valtion menojen rahoittamiseen setelipainolla, koska muualta ei fyrkkaa irtoa. Seurauksia voi ihastella etenkin Venezuelassa. Oireellista kyllä, Etelä-Afrikan tollo presidentti Jacob Zuma havitteli jo tähän suuntaan erottaessaan keskuspankin arvostetun johtajan (joka tosin sai paikkansa kohta takaisin kun rahamarkkinat rysähtivät säikähdyksestä). Populistit menevät aina aidan matalimmasta kohdasta, vaikka sen takana on syvä ja leveä mutaoja.

Ja kun populistit ovat uponneet sinne mutaan, he poliittisesta suunnasta riippumatta löytävät syyllisen aina samasta komerosta. Lännen juonittelijat, isänmaan petturit, kansakunnan viholliset, rötösherrat, punikkien viides kolonna, porvarien viides kolonna, vääräuskoiset, vääränväriset…

Taloudesta populistit eivät yleensä paljoa ymmärrä, mutta vainoharhaisessa syyllistämisessä ja itsepetoksessa he ovat mestareita.