Ulkoministeri Erkki Tuomioja totesi pari päivää sitten, että EU:n olisi pitänyt konsultoida Venäjää paremmin ennen kuin se tarjosi Ukrainalle assosiaatiosopimusta, jonka Kreml tulkitsi uhkaksi intresseilleen. Jos EU olisi tehnyt selkoa sopimuksen luonteesta, koko kriisi olisi kenties vältetty. EU:nkin on siten syytä katsoa peiliin Tuomiojan mielestä. Tuomioja on epäilemättä siinä oikeassa, että EU:n olisi kannattanut yrittää olla diplomaattisempi Venäjän suuntaan, koska tiedossa oli, kuinka tärkeänä osana omaa vaikutuspiiriään se Ukrainaa pitää jo maan idän venäjämielisten ja suurten talous- ja turvallisuusintressien vuoksi.

Toinen asia on, olisiko siten kriisi ollut vältettävissä. Luultavasti ei, koska Putin lähipiireineen näkee maailman kyynisen reaalipoliitikon silmin. Kansainväliset suhteet ovat heille vallan nollasummapeliä, jossa EU:n voitto olisi joka tapauksessa Venäjän tappio. Tuomiojan ja minun mielestäni Kremlin tulkinta on väärä, mutta minkäpä teet.

Venäläisten enemmistönkin mielestä Ukrainan kriisi on seurausta yksinomaan lännen itsekkäästä juonittelusta. Vastaava näkemys on erittäin suosittu laajemmassa mitassa maailmalla, oli kyse vähän mistä tahansa kriisistä. Arabimaailmassa tulkitaan alueen ongelmien olevan suoraa seurausta lännen vehkeilystä. Väitteelle on tietysti historiallisia perusteita läheltä ja kaukaa, mutta kovin huolettomasti he tyrkkäävät kaikki karmivat ongelmansa länsimaiden niskaan. Ja tulkinnalla on kannattajansa länsimaissakin, ennen muuta laitavasemmistossa.

Näkemystä perustellaan ennen kaikkea kaaokseen vajonneella Irakilla, jonka Yhdysvallat valloitti George W. Bushin uskottua hallintonsa uuskonservatiivien utopian siitä, että Irakista syntyisi toimiva, rauhantahtoinen ja länsimyönteinen demokratia, kun Saddam potkaistaan pellolle. Samalla piti koko Lähi-idän ongelmavyyhden purkautua. Oletus meni pahasti metsään.

Irakin sodan kriitikkojen mukaan pahinta oli, että lännen valloitussota tuhosi diktaattori Saddam Husseinin mukana maan ainoat valtarakenteet, joiden tilalle sikisi anarkia. Kriitikkojen mielestä Saddam oli kyllä tyranni, mutta hän sentään takasi toimivan valtion ja piti kurissa nyt mellastavat ääriliikkeet.

Toinen tuore tapaus on Libya, jossa länsimaat aseistivat ja tukivat ilma-aseella diktaattori Muammar Gaddafia vastaan taistelleita kapinallisia. Myös tässä tapauksessa maan ainoan valtarakenteen hajoaminen johti sekasortoon, joka on Irakin tapaan yltynyt avoimen sisällissodan asteelle. Syyttäjien mukaan länsimailla ei ollut strategiaa Gaddafin kaatumisen jälkeiselle ajalle, mikä johti katastrofiin.

On totta, että Irakin poliittinen jälleenrakennus epäonnistui Yhdysvaltojen miehitysvallassa pahan kerran. Saddamin diktatuurin tilalle nousi kovan linjan shiiojen itsevaltius, jota vastaan muut väestöryhmät nyt kapinoivat perustellusti, joskin traagisin seurauksin. Irakin hajoaminen on käytännössä jo tapahtunut, ja on epätodennäköistä, että kelkka olisi enää käännettävissä.

Irakin ja Afganistanin surkeiden kokemusten jälkeen länsimaat eivät edes yrittäneet nostaa jaloilleen Libyan valtiota, vaan jättivät urakan paikallisten hartioille Gaddafin kaatuessa. Kun maavoimia ei lännestä Libyaan koskaan lähetetty, jakoivat paikalliset miniarmeijat maan vaivatta. Nyt ne mellastavat siellä kuten klaanipäälliköt takavuosina Somaliassa.

Mutta syyllistäjät sivuuttavat kolmannen tapauksen, jossa tulos on ollut vielä karmeampi – ja täysin ilman länsimaiden sekaantumista. Syyria on takavuosien Irakin ja Libyan kaltainen diktatuuri, jota hallitsee vähemmistöä edustava ja siltä tukensa saava tyranni Bashar al-Assad. Arabikevään omaehtoisen poliittisen heräämisen myötä Syyriassa nousi kapina hallitusta vastaan Libyan tapaan. Molemmissa kyse oli kotikutoisesta ja oikeutetusta vastarinnasta, jota ei masinoitu ulkopuolelta. Diktatuureihin kertyy aina valtavat paineet, jotka lopulta purkautuvat.

Syyrian sisäisiin taisteluihin länsimaat eivät sotkeutuneet kolmeen vuoteen millään oleellisella tavalla, koska pelkäsivät tuen kanavoituvan – jälkikäteen tarkasteltuna aiheellisesti – ääri-islamisteille. Syyria on ollut näistä konflikteista tuhoisin: kaksisataatuhatta kuollutta, kymmenen miljoonaa pakolaista. Ainoa sisällissotaan tähän asti sotkeutunut suurvalta on Syyrian hallitusta tukeva Venäjä. Hallituksen pystyssä pysyminen ei ole taannut minkään asteen vakautta, vaan johtanut täydelliseen hävityssotaan, jolle ei näy loppua.

Arabimaiden konflikteista voi vetää vain sen johtopäätöksen, että diktatuurien kaatuminen on likainen prosessi, antoivat sille vauhtia ulkopuoliset tai eivät. Syyrian perusteella Irak ja Libya olisivat ajautuneet ajan mittaan sisäiseen välienselvittelyyn ilman länsimaiden myötävaikutustakin. Libyassa armoton sota oli jo käynnissä, kun länsimaat valitsivat puolensa.

Lännen tuki ratkaisi sodan lopputuloksen, mutta ei luonut konfliktia. Nykyinen kaoottinen tilanne on libyalaisten omaa aikaansaannosta, kuten on Syyriankin. Arabimaiden sisällissotien ulkopuolisena moottorina toimivat nyt ennen kaikkea toiset arabimaat, jotka käyvät omaa maailmansotaansa ideologisten leirien ja valtaryhmien kesken.

Kaikissa noissa maissa väestöryhmien väliset jännitteet oli kiristetty vuosikymmenien sorrolla ja eriarvoisuudella, kun hallinto suosi omiaan ja polki muita. Lännellä ei ollut mitään tekemistä sisäisten jännitteiden kanssa, koska kaikki nuo maat olivat lännen vihollisia, Gaddafi tosin jo viimeisinä vuosina oli tehnyt sovinnon ja hovikelpoistunut.

Diktaattorit eivät lähde suosiolla koskaan. Heidän kuollessaan ilman vallankumousta vallalla on perijä järjestelmän sisällä, kuten Pohjois-Korea todistaa. Joskus valta tosin kaatuu sielläkin, ja se tuskin tapahtuu sopuisasti.

Ennen pitkää Saddamiakin olisi iskenyt kansannousu. Se olisi kaatanut systeemin tai ajanut Irakin Syyrian kaltaiseen katkeraan sisällissotaan. Jos länsi ei olisi ottanut sotaan osaa, jälkimmäinen vaihtoehto olisi todennäköisempi.

Libya olisi karmea paikka siinäkin tapauksessa, että Gaddafi olisi voittanut – siellä riehuisi valtava kostopuhdistus. Kaksinen vaihtoehto ei olisi sekään, että Libyan sisällissota olisi jähmettynyt aaltoilevaksi asemasodaksi Syyrian tapaan.

Länsimaat toimivat moraalisesti oikein tukiessaan kapinallisia. Vallankumouksen tulokset ovat jääneet surkeiksi, mutta yhtään parempi ei tilanne olisi muissakaan skenaarioissa.

Toki länsimaita voi syyttää suurista virheistä riehuvissa konflikteissa. Toinen asia on, olisiko mikään tarjolla olleista vaihtoehdoista tuottanut oleellisesti parempaa tulosta. On aikamoista historian ironiaa, että vuosikymmenen sisään länsimaat ovat kokeilleet arabimaailmassa vähän kaikkia konsepteja: sekaantuneet totaalisesti, jonkin verran tai ei ollenkaan. Ja aina kehnoin tuloksin. Mikähän mahtaisi olla se oikea tie, jota länsimaiden olisi pitänyt kurvailla?

Toki länsimaat ovat aiheuttaneet monenlaista tuhoa historian saatossa suurvaltapolitiikallaan – mutta siinä ne eivät ole ainutkertaisia. Ja virheitä ne tekevät varmasti parasta aikaa ja jatkossakin. Tarpeetonta itseruoskintaa ja syyllisyyden kantamista on kuitenkin vältettävä, jos sen seurauksena on länsimaiden vetäytyminen muusta maailmasta. On raskaasti yksinkertaistavaa syyllistää länttä kaikista kriiseistä. Ne eivät katoa, vaikka länsimaat pistäisivät ovensa säppiin.

Eivät länsimaat toki voi ratkaista kaikkia ongelmiakaan – mutta eivät ne maailmasta poiskaan purjehtia, kuten Paavo Haavikko osuvasti runoili. Länsimaiden on jatkossakin pysyttävä aktiivisena toimijana kansainvälisissä suhteissa. Virheitä tulee ja itsekritiikkiin on aihetta, toisaalta täydellisiä ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ei ole olemassa. Sen kanssa täytyy vain elää.

Ongelma on nyt akuutti Ukrainan ohella Syyriassa. Ovatko pakotteet oikea tapa toimia? Onko länsimaiden iskettävä Isisiä ja aseistettava Syyrian maltillisia kapinallisia? Minun mielestäni kyllä, mutta voihan tämä politiikka jossain kohtaa virheelliseltä näyttää. Jälkiviisaus on niin helppoa.

Ja aivan varmasti länsimaita tullaan syyttämään massiivisisista virheistä, teki se niin tai näin. Senkin kanssa täytyy vain elää.

Ja lopuksi: assosiaatiosopimuksen tarjoaminen Ukrainalle ei ollut virhe (mitä Tuomioja ei siis väitäkään). Se oli oikea teko Ukrainan ja Euroopan talouden ja poliittisen tulevaisuuden kannalta. Sitä ei varsinkaan pidä EU:n katua.

PS Laitoin tästä vahingossa saman version keskusteluihin, juttu oli tarkoitettu tänne.