Ystävät ovat todettu niin tärkeiksi, että niiden tunnistamiseen on varta vasten laulujakin kehitelty. Talouspuolella olisi eittämättä hyvä tunnistaa niinikään yleiset trendit. Minua on jostain syystä jäänet askarruttamaan viime heinäkuun Draghin puhe Lontoossa, jossa keskuspankkiiri lupasi tehdä kaiken mandaattinsa rajoissa säilyttääkseen euron. Muutamat keskeiset indikaattorit ovatkin muuttaneet sen jälkeen suuntaansa aivan täysin, mutta tietyt indikaattorit taas eivät. Se vaivasi. Helpompaa olisi, jos viime kesän jälkeisissä luvuissa ei olisi johdonmukaisuudessaan toisistaan poikkeavia signaaleja. Oli siksi pakko yrittää kasata niitä kokoon.

Siitä syystä tämä kirjoitus on tässä. En tohdi väittää sen olevan totuus, vaan ehkä ennemminkin tapa yrittää hahmottaa tämä sekava kokonaisuus.

Aloitan euron ja Yhdysvaltain dollarin välisestä kurssista. Viime kesänä kriisi pääsi taas hyvin tulenarkaan vaiheeseen. Jopa talouskomissaari Rehn kävi ilmoittamassa, että euro hajoaa jos meno ei muutu. Euron kurssi oli laskussa. Enimmäkseen siitä syystä, että että välitön euron repeämisen uhka koettiin niin suureksi. Moni suurpankki kasvatti todennäköisyyksiään jonkun maan lähtemisestä valuuttaunionista. Useimmiten veikkaus kohdistui Kreikkaan. Tässä onkin minusta mielenkiintoinen indikaattori. Heinäkuisen puheen jälkeen euro on taas vahvistunut, koska pelko valuuttaunionin hajoamisesta on laantunut. Toisaalta nimenomaan euron vahvistuminen aiheuttaa suurta tuskaa kriisimaille niiden yrittäessä saada vientiä vetämään. Paradoksaalista. Sitä mukaa kun pelot väistyvät, tulee tilalle pelon aiheuttaja. Euron vahvistumista on jopa suoraan valiteltu muutamissa maissa.

Sitten kriisimaiden valtiolainakorot. Kerta toisensa jälkeen trendi on ollut laskeva. Kriisimaiden valtiolainojen luottamuksen kasvaminen on sekin pistetty sen piikkiin – ainakin poliitikkojen mukaan – että epäilykset euron hajoamisesta ovat katteettomia. Saattaa siinä piillä hyppysellinen totuutta. Ajattelen kuitenkin käytännönläheisesti. Miksi lainata Italialle pariksi vuodeksi noin 1,5% korolla? Viime kesänä näiden lyhyiden papereiden tuotto pyöri haarukassa 4-5%. Maalle nyt ehkä voi hallituskin tulla yhdellä äänestyskerralla. Sen sijaan jopa Norjalle lainaaminen pariksi vuodeksi olisi tuoton osalta osapuilleen samoissa lukemissa (hieman alle Italian).

Mutta vilkaistaanpa Suomen 2-vuotisten velkapaperien jälkimarkkinoiden tasoa: 0,078%! Budjettivaje on melkoinen, ja tämähän on ollut eurokraattien yksi mantra, mitä on hoettu väsymyksiin asti. Budjetit pitää saada kuriin. "Löperöllä kurilla" maksaa noinkin kallista hintaa parin vuoden rahoituksesta. Julmaa.

Jospa kyseessä ei olekaan niinkään hajoamispelosta johtuva lainapaperien arvostus, vaan yksinkertaisesti se vanha perinteinen: deflaatio?

Kriisimaissa on varmastikin laskelmoitu myös arvostustason nousuvaraan, siinä missä osakkeetkin ovat porhallelleet sitten Draghin kuuluisan puheen. Tiivistettynä milteipä kaikki markkinaindikaattorit ovat viime kesän hermoilujen jälkeen kääntäneet suuntaansa.

Sen sijaan keskeiset talousindikaattorit eivät ole osoittaneet mitään piristymisen merkkejä. Työttömyys kasvaa tietyissä maissa kohisten, ostopäällikköindeksit ovat tuntuvasti pakkaskelien puolella, ja siksi ne tuotantoluvutkin ovat melko järjestelmällisesti jääneet jälkeen. Markkinat toki pyrkivät ennakoimaan. Kasvun alettua käy kalliimmaksi hakeutua tuottojen perään.

Jonnekin se raha kuitenkin joutuu kulkeutumaan, joten siinä mielessä melko murheellisillakin talousluvuilla osakkeet ovat menestyneet verrattain hyvin. Suomenkin valtiolainojen taso kasvualustaisella Euroopalla kävisi tukalaksi ja deflaatio väistyisi. Tässä mielessä ensi viikon EKP:n ohjauskoron mahdollinen lasku tulisi muodostua korkeintaan ohikiitäväksi piristysilmiöksi. Kosmeettista hienosäätöä. Kriisimaissa yrityksillä on edelleen mittavat rahoitusongelmat pankkien ennemminkin keskittyessä korjaamaan omia taseitaan, ja kotitaloudet tekevät sitä samaa. Rahalle ei ole ollut kysyntää, vaikka ohjauskorko on jo nyt historiallisen alhainen.

"Euro-QE" voisi minusta tehdäkin mullistavampaa jälkeä, mutta toistettuna Yhdysvaltain tapaan siltäkin voi teho kadota uusien annostusten kohdalla. Toisella vaakakupilla on edelleen kriisimaiden tilanteen kärjistyminen niin pahaksi, että se yhteisen valuuttaunionin unelma kyllä särkyy. Siihen tuskin ruvetaan vapaaehtoisesti. Merkel ei tietystikään halua ennen syyskuuta mitään "Weimareita", joten on ihan mahdollista kesällä nähtävän vielä yhden pienen paniikkikierroksen episodi. Pidän sitä kesää edelleen yhtenä strategian hiontakohtana.

Japanin tie ja deflaation vuodet, miltä kuullostaa? Ei minusta ainakaan kovin houkuttelevalta, mutta eihän noista eurokraateista koskaan tiedä.