Sijoittamisesta Scorsesen ja yleensä elokuvan silmin

Sijoittamista käsitteleviä elokuvia tupsahtaa markkinoille silloin tällöin. Niiden lähestymistapa on käytännössä aina jonkinlainen moraliteetti. Se on sikäli helppo ymmärtää, että pohjimmiltaan aika arkisesta toiminnasta on muuten vaikea löytää taiteen tai edes viihteen kaipaamaa draamaa. Sijoittaminen tarjoaa myös loistavaa materiaalia aatteelliselle populismille, siihen kun voi kytkeä kaikki mahdolliset vainoharhat, virhekäsitykset ja talousjärjestelmän demonisaatiot, jotka uppoavat suureen ja taloudellisesti ei aina niinkään valveutuneeseen yleisöön. Oliver Stone demonisoi Wall Streetissä (1987) pörssiyhtiöiden pilkkomisen, vaikka kyseessä on aika arkinen toimi. Meillä on viime vuosina irrotettu Outotec Outokummusta ja tuoreeltaan Valmet Metsosta ilman suurta draamaa. Jälkimmäisen kohdalla muutokseen liittyi irtisanomisia, mutta tuskinpa ne pilkkomisesta sinänsä johtuivat. Tällä en tarkoita, etteikö sijoitusmaailmassa ja talousjärjestelmässä – missä tahansa niistä – riittäisi kritisoitavaa ja ruokottomuuksia. Mutta vaikkapa sijoittamisesta saa elokuvien perusteella äärettömän yksipuolisen ja ylidramatisoidun kuvan; paljon realistisempi hahmottuu lukemalla Piksua.

Martin Scorsesen The Wolf of Wall Street, joka saa tänään ensi-iltansa, on tosipohjainen bisnesdraama ja kuin Wall Streetin sisarteos, joka vain keskittyy alan halpahalliosastoon. Sen päähenkilön Jordan Belfortin tyhjästä polkaisema osakevälitysfirma kauppaa listaamattomia roskaosakkeita suoramyynnin menetelmillä ensin vähävaraisille duunareille ja lopulta rikkaillekin. Ahneuden sokaisemat ja talouteen perehtymättömät asiakkaat köyhtyvät, mutta välittäjät rikastuvat poskettomilla välityspalkkioilla. Yrityksen kasvaessa kuvaan astuvat suoranaiset talousrikokset, kuten sisäpiirikaupat yms.

Varsinaista liiketoimintaa kolmentuntinen maraton (joka olisi pitänyt dramatisoida ja leikata paljon tiuhemmin – ikä näköjään on vienyt Scorseselta muodontajun) käsittelee lopulta kohtuullisen vähän, sen sijaan se keskittyy elokuvahistorian kuninkaallisten joukossa paikkansa lunastaneelle Scorseselle ominaiseen tapaan hämäräbisneksen sisälle syntyneeseen alakulttuuriin antropologisella otteella – näitä hän on tehnyt useita. The Wolf of Wall Streetin ote ja rakenne ovat hyvin samanlaiset kuin Scorsesen mestariteoksessa Mafiaveljet. Yhteistä on sekin, että pohjana on tositarina, Mafiaveljissä rikollisliigaan kuuluneen Henry Hillin kokemukset, tässä tapauksessa päähenkilön Jordan Belfortin samankaltainen ura 1990-luvun sijoitusbisneksessä. Likikään samalle tasolle Scorsese ei nyt kyllä yllä miltään osin, vaikka elokuva katsomisen arvoinen onkin.

Scorsesea ei kiinnosta niinkään bisnes, vaan helpon rahan luoma sosiaalinen kulttuuri ja ihmistyypit. Tyylilajina on pääosin groteski komedia. Belfortin välitysfirma on huumeluolan, bordellin ja mielisairaalan risteytys, jossa maailmanlopun meno ryskyy rajumpana kuin rockfestareilla. Moraalin puute ja menestymisen vimma tekevät ihmisistä mistään piittaamattomia porsaita, joiden häpeämättömyys ja vallantäyteys muuttuvat rajattomaksi rikastumisen myötä – tyypillistä Scorsesea siis.

Puhtaasti sijoittamisen näkökulmasta elokuva sisältää muutamia asioita, joita itse kunkin sijoittamista harrastavan on syytä pohtia, vaikka elokuvan raflaava ote on ainakin meikäläisestä vinkkelistä rankasti karrikoiva. Sen mukaan mitä tahansa sijoituspalveluja myyvät yritykset ovat käytännössä huijareita, joita asiakkaissa kiinnostaa vain heidän kuppaamisensa niin kauan kuin massia riittää. Osakevälittäjät houkuttelevat asiakkaansa ostamaan ja myymään mitä tahansa, koska he saavat palkkionsa komissioista. Se vaatii korkeita volyymeja, joten kauppoja on tehtävä mahdollisimman paljon riippumatta niiden järkevyydestä.

En ole koskaan käyttänyt tällaisia meklaripalveluja tai maksettuja analyytikkoja, mutta tietysti komissiopohjaisia palveluja käyttävän on otettava huomioon palveluntuottajan intressi. Jos se on korkea volyymi, palveluntuottaja houkuttelee sinua siihen keinolla jos toisella. Arvopaperivälittäjät esimerkiksi pudottavat kaupankäynnin kertakustannuksia sen mukaan, mitä enemmän kauppaa teet. Se tekee hyperaktiivisesta treidaamisesta houkuttelevaa, mutta kyseessä on erittäin vaativa laji, jossa kustannusten kattaminen on paljon vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat siihen ryhtyessään. Välittäjälle ylivilkas treideri on tietysti unelma-asiakas.

Yleensä ottaen kuitenkin oletan, ettei sijoituspalvelujen täydellinen kyynisyys pidä kutiaan. Asiakkaiden köyhtyminen on lopulta pois palveluntarjoajaltakin, sillä kenelläkään ei riitä kassavirtaa jatkuvaan suurten tappioiden kattamiseen. Toisaalta jatkuvasti huonoja sijoitussuosituksia antavat palvelut menettäisivät nopeasti asiakkaansa. Asiakkaan ja palveluntuottajan intressit ovat osittain vastakkaiset, mutta osittain yhtäläiset. Näin varsinkin, jos palvelu saa komissionsa asiakkaan hoitoon jättämästä pääoman määrästä eikä kauppojen määrästä, kuten on tilanne rahastoyhtiöiden kohdalla. Siinä tapauksessa asiakkaan menestys sataa suoraan palveluntuottajan laariin ja päinvastoin. Rahastoja olen omistanut, ja ne ovat kokemattomalle ihan hyvä tapa sijoittaa osakkeisiin, kunhan vertailet ensin rahastojen pärjäämistä. Kustannukset ovat usein turhan korkeat, joten niitäkin kannattaa vertailla tuottojen ohessa.

Elokuvassa Belfortin yhtiö tahkoaa rahaa holtittomilla komissioilla – listaamattomien yhtiöiden kohdalla ne ovat pöyristyttävät 50 prosenttia. Wall Streetilläkin eli pörssiosakkeidenkin kohdalla ne ovat elokuvan mukaan prosentin, mikä sekin on mielestäni hurja, kun kymmenen prosentin vuosituotto osakkeelle on jo hyvä saavutus. Kustannuksiin on kiinnitettävä huomiota, ne ovat oleellinen osa sijoittamista. Esimerkiksi arvopaperivälittäjien kustannukset vaihtelevat huomattavasti, ja niissäkin on usein pelivaraa. Vertaile hintoja ja jos olet vähänkään isompi asiakas, neuvottele hinnoista. Äläkä maksa turhasta. 

Scorsesen elokuvassa kaikki listaamattomia yhtiöt kuvataan roskaksi, joita omistamalla menettää väistämättä rahansa. En tunne listaamattomien yhtiöiden kauppaa, mutta liekö tilanne niissä aivan niin synkkä. On kuitenkin viisas muistutus, ettei sijoittaa pidä mihinkään kohteeseen, jota ei tunne ja ymmärrä riittävästi. Meillä tuorein tapaus tällaisesta vedätyksestä on valuuttakauppaa olevinaan järjettömillä voitoilla tahkonnut Wincapita. Jokainen valuuttakauppaa tehnyt näki heti, että kyseessä on huijaus.

Ruusuisiin tarinoihin on helppo upota, mutta hurjia pikavoittoja sijoitusmaailmassa on harvoin tarjolla. Osakkeilla voi tehdä toki jopa satojen prosenttien voittoja vuodessa, mutta ne ovat poikkeustapauksia, joihin sisältyy aina valtavia riskejä. Hälytyskellon pitää aina soida, kun joku tyrkyttää kymmenienkin prosenttien vuosituottoja.  Hyvinä aikoina sellaisia toki voi saada, mutta kukaan ei sellaisia voi taata.

Pörssiin listautumisesta elokuva antaa ruokottoman joskin epämääräisen kuvan. Piikki on sikäli aiheellinen, että varsinkin suuressa hypessä porskuttavien yhtiöiden listautumisiin on syytä suhtautua suurella varauksella. Mitä kovempi meteli yhtiön ympärillä, sen todennäköisemmin listautumishinta on epärealistisen korkea ja riskit suuret ainakin lyhyellä aikavälillä. Se nähtiin vaikkapa Facebookin listautumisessa.

On tavallista, että listautumisen jälkeen kurssi porhaltaa innostuksen voimalla jonkun päivän kiivaasti ylös, mutta kohta kurssi rotkahtaa. Samoin kävi tuoreeltaan Valmetille. Jos et kykene itse muodostamaan selvää käsitystä yhtiön arvosta ja osakkeen hinnoittelusta, älä osallistu antiin, vaikka yhtiö kiinnostaisi. Todennäköisesti saat osakkeesi jonkin aikaa listautumisen jälkeen halvemmalla. Tästä löytyy muistini mukaan oikein tutkimustietoakin.

One thought on “Sijoittamisesta Scorsesen ja yleensä elokuvan silmin

  1. Minna Meikäläinen on sijoitusalan roistojen armoilla

    Suomen sijoitusmarkkinoilla liikkuu roistoja ja pyhimyksiä.

    On roistoja:

    • Rahastoja markkinoivia myyntiyrityksiä, jotka saavat palkkansa siitä, että myyvät asiakkaille kalliita tuotteita, joissa on suuret hallinnointipalkkiot
    • Pankkeja, jotka yrittävät myydä asiakkailleen mahdollisimman huonosti tuottavia ja mahdollisimman pitkäksi aikaa sidottuja määräaikaistalletuksia
    • Strukturoituja monimutkaisia tuotteita mestaroivia mateemaatikoita, joiden tavoite on tehdä tuote, joiden rakennetta asiakkaat eivät pysty arvioimaan, mutta jotka näyttävät houkuttelevilta

    On pyhimyksiä:

    • Hyviä rahastoyhtiöitä, jotka tekevät työtä saadakseen hyvää tuottoa
    • Rehellistä osakevälitystä tarjoavia palveluita
    • Analyytikoita, jotka pyrkivät antamaan rehellisen kuvan yrityksestä
    • Lehdistöä joka yrittää kertoa oleellisen ja yrittää olla silti mielenkiintoinen

     

    Sijoitusmarkkinoilla työskentelee liikaa ihmisiä. Osakkeiden tuotto on pitkällä aikavälillä pari prosenttia yli reaalisen BKT:n kasvun. Tällä hetkellä tuo pitkän aikavälin oletustuotto on noin 3…4% tasolla. Ja tästä maksetaan verot, joiden jälkeen odotustuotto on 2…3%  luokassa. Jäljelle ei jää niin paljoa, että sillä maksettaisiin suuria hallinnointipalkkioita.

    Piksun lukijat voivat hyvällä syyllä odottaa suurempaa tuottoa. Aktiivinen, aikaansa seuraava sijoittaja pärjää paremmin. Mutta tavallinen Minna Meikäläinen on sijoitusmaailman roistojen armoilla.    

Comments are closed.

Related Posts

M2-rahavaranto EU:ssa
Yhteiskunta

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle,

WP Twitter Auto Publish Powered By : XYZScripts.com