Suomi on lakkojen ja työvoimaristiriitojen maa jos tilastoihin on uskomista. Täällä työntekijöiden joukkovoima ja spontaani kapinahenki ottaa edelleen mittaa työnnantajaleirin taloudellisen ja yhteiskunnallisen vallan linnakkeista. Taistelun otteet ovat kovat ja kuten riidoissa niin monasti – sivulliset kärsivät.

Tilastot kertovat karua kieltään. EU alue on maailmanlaajuisesti erittäin lakkoherkkää ja me olemme vielä täälläkin eräs johtavia riitelijöitä. Oheinen EK:n julkaisema tilasto menetetyistä työpäivistä kertoo asemastamme EU:ssa. EK:n mukaan lakoista suurin osa on EK:n tulkinnan mukaan niin sanottuja "laittomia lakkoja".

Meidän muuten niin korkea lainkuuliaisuutemme tekee poikkeuksen kun kyseessä on joukkovoima – me uskomme että joukko on oikeassa – laki väistyköön joukkovoiman tieltä. Kansalla on aina oikeutus, sanokoon laki sitä taikka tätä. Näin me tilastojen valossa ajattelemme. 

Kuvan lähde:   www.ek.fi/www/fi/tyoelama/tyorauha/menetetytpaivat_1000ttkohti.pdf

Suomen työvoiman järjestäytyneisyyden aste on valtionvarainministeriön mukaan laskenut 78%:sta 69% tasolle (vuonna 2006). Mutta järjestäytyneisyyden aste on edelleen korkeimpia EU:ssa kuten alla olevasta valtionvarainministeriön julkaisemasta kuvasta voimme havaita. Tämä kertoo karulla tavallaan sen, että suomalainen työläinen tuntee edelleen turvattomuutta mahtavan työnantajan edessä ja hakee turvaa ammattiliiton kollektiivisesta joukkovoimasta. Meissä elää edelleen ristiriita työläisen ja työnantajan välillä ja tuo ristiriita on näiden lukujen valossa voimakkaampaa kuin juuri missään muualla maailmassa. 

Kuvan lähde:  www.vnk.fi/julkaisukansio/2009/j03-palkanmuodostus/pdf/fi.pdf

Kaikki ei ole yhteiskunnassamma hyvin. Repivät työntekijöiden ja työnantajan väliset ristiriidat eivät hyödytä ketään.

Mutta mikä parannukseksi?

Lakko-oikeuden rajoittaminen lakaisisi ongelman pois silmistä. Tuloksena olisi väliaikainen rauha ja sitten kunnon roihahdus kun ongelmat vähitellen kärjistyisivät. Ongelmien piilottaminen pakkovallan alle ei ole hyvä ratkaisu muuta kuin äärimmäisessä hädässä ja poikkeustapauksissa.   

Ongelmat juontuvat tavastamme nähdä oman asemamme työntekijöinä ja siitä miten työpaikan johtoporras taas vuorostaan näkee oman asemansa suhteessa "työvoimaan, työntekijöihin ja duunareihin". Tämän tyyppisten identiteettiongelmien korjaaminen voi olla helppoa, jos tarkalleen tiedostaa mistä on kysymys. Mutta oman identiteetin näkeminen suhteessa muihin ei ole kovin helppoa. Ja tässä tilanteessa asian tekee vaikeaksi se, että kysymys on kollektiivisista, koko yhteiskunnan jakamista roolihahmomalleista eikä yksilötason identiteettikysymyksestä. Median pitäsi osata antaa oikea kuva, mutta se on varmasti helpommin sanottu kuin tehty.

Seuraavista konkreettisista toimenpiteistä voisi olla jotain apua:

• yritysten tulisi yhä enemmän ulkoistaa toiminteitaan pienille ja keskisuurille yrityksille (pienten, yrittäjävetoisten yritysten sisällä on yleensä vähemmän ristiriitoja)
• koko henkilökunta tulisi mahdollisuuksien ja kykyjen mukaan ottaa mukaan yrityksen kehittämiseen
• valtiovallan tulisi edelleen tukea työmarkkinoiden dynaamista joustavuutta (pahimmat ristiriidat löytyvät niistä yrityksistä, joissa työntekijät ovat riippuvaisia yrityksestä ja työntekijöiden vaihtoehdot ovat vähissä)
• median tulisi kyetä piirtämään kuva siitä miten suomalainen pelkää ja nousee kapinaan työnantajan auktoriteettia vastaan ja mitä siitä seuraa; median tulisi piirtää näkyväksi se, mikä tilastojen valossa on ilmeistä ja opettaa meitä tuntemaan oman sosiaalisten roolimalliemme erityispiirteet

Ainakin voimme toivoa aikaa parempaa.

Suomi on lakkojen ja työvoimaristiriitojen maa jos tilastoihin on uskomista. Täällä työntekijöiden joukkovoima ja spontaani kapinahenki ottaa edelleen mittaa työnnantajaleirin taloudellisen ja yhteiskunnallisen vallan linnakkeista. Taistelun otteet ovat kovat ja kuten riidoissa niin monasti – sivulliset kärsivät.

Tilastot kertovat karua kieltään. EU alue on maailmanlaajuisesti erittäin lakkoherkkää ja me olemme vielä täälläkin eräs johtavia riitelijöitä. Oheinen EK:n julkaisema tilasto menetetyistä työpäivistä kertoo asemastamme EU:ssa. EK:n mukaan lakoista suurin osa on EK:n tulkinnan mukaan niin sanottuja "laittomia lakkoja".

Meidän muuten niin korkea lainkuuliaisuutemme tekee poikkeuksen kun kyseessä on joukkovoima – me uskomme että joukko on oikeassa – laki väistyköön joukkovoiman tieltä. Kansalla on aina oikeutus, sanokoon laki sitä taikka tätä. Näin me tilastojen valossa ajattelemme. 

Kuvan lähde:   www.ek.fi/www/fi/tyoelama/tyorauha/menetetytpaivat_1000ttkohti.pdf

Suomen työvoiman järjestäytyneisyyden aste on valtionvarainministeriön mukaan laskenut 78%:sta 69% tasolle (vuonna 2006). Mutta järjestäytyneisyyden aste on edelleen korkeimpia EU:ssa kuten alla olevasta valtionvarainministeriön julkaisemasta kuvasta voimme havaita. Tämä kertoo karulla tavallaan sen, että suomalainen työläinen tuntee edelleen turvattomuutta mahtavan työnantajan edessä ja hakee turvaa ammattiliiton kollektiivisesta joukkovoimasta. Meissä elää edelleen ristiriita työläisen ja työnantajan välillä ja tuo ristiriita on näiden lukujen valossa voimakkaampaa kuin juuri missään muualla maailmassa. 

Kuvan lähde:  www.vnk.fi/julkaisukansio/2009/j03-palkanmuodostus/pdf/fi.pdf

Kaikki ei ole yhteiskunnassamma hyvin. Repivät työntekijöiden ja työnantajan väliset ristiriidat eivät hyödytä ketään.

Mutta mikä parannukseksi?

Lakko-oikeuden rajoittaminen lakaisisi ongelman pois silmistä. Tuloksena olisi väliaikainen rauha ja sitten kunnon roihahdus kun ongelmat vähitellen kärjistyisivät. Ongelmien piilottaminen pakkovallan alle ei ole hyvä ratkaisu muuta kuin äärimmäisessä hädässä ja poikkeustapauksissa.   

Ongelmat juontuvat tavastamme nähdä oman asemamme työntekijöinä ja siitä miten työpaikan johtoporras taas vuorostaan näkee oman asemansa suhteessa "työvoimaan, työntekijöihin ja duunareihin". Tämän tyyppisten identiteettiongelmien korjaaminen voi olla helppoa, jos tarkalleen tiedostaa mistä on kysymys. Mutta oman identiteetin näkeminen suhteessa muihin ei ole kovin helppoa. Ja tässä tilanteessa asian tekee vaikeaksi se, että kysymys on kollektiivisista, koko yhteiskunnan jakamista roolihahmomalleista eikä yksilötason identiteettikysymyksestä. Median pitäsi osata antaa oikea kuva, mutta se on varmasti helpommin sanottu kuin tehty.

Seuraavista konkreettisista toimenpiteistä voisi olla jotain apua:

• yritysten tulisi yhä enemmän ulkoistaa toiminteitaan pienille ja keskisuurille yrityksille (pienten, yrittäjävetoisten yritysten sisällä on yleensä vähemmän ristiriitoja)
• koko henkilökunta tulisi mahdollisuuksien ja kykyjen mukaan ottaa mukaan yrityksen kehittämiseen
• valtiovallan tulisi edelleen tukea työmarkkinoiden dynaamista joustavuutta (pahimmat ristiriidat löytyvät niistä yrityksistä, joissa työntekijät ovat riippuvaisia yrityksestä ja työntekijöiden vaihtoehdot ovat vähissä)
• median tulisi kyetä piirtämään kuva siitä miten suomalainen pelkää ja nousee kapinaan työnantajan auktoriteettia vastaan ja mitä siitä seuraa; median tulisi piirtää näkyväksi se, mikä tilastojen valossa on ilmeistä ja opettaa meitä tuntemaan oman sosiaalisten roolimalliemme erityispiirteet

Ainakin voimme toivoa aikaa parempaa.