Useat arvovaltaiset tutkimukset – Suomessa Etla – ennustavat, että tietotekniikan nopea kehitys tekee tarpeettomaksi kymmeniä prosentteja nykyisistä ammateista parissa vuosikymmenessä. Murros ulottuu lukemattomille sektoreille. Tietotekniikka on tähänkin asti vähentänyt ihmistyön tarvetta, mutta suurin muutos on tutkijoiden mukaan vasta edessä. Älykkäät robotit ovat jo nyt teollisen tuotannon runko, mutta tulevaisuudessa ne hoitavat yhä enemmän myös ihmisten toistaiseksi tuottamia palveluja. Robotit mittaavat ja analysoivat tietoa sairaaloissa, toimistoissa, tutkimuslaitoksissa, liikenteessä. Pitääkö pelätä ja kenen?

Automaation lisääntyminen itsessään ei ole mitään uutta, se on ollut koko teollistumisprosessin ydin niin varhaisessa kuin nykyisessä postteolliseksi kutsutussa vaiheessa.  Automaatio ei ole johtanut ennenkään rakenteelliseen työttömyyteen. Löytyy toki maita, joissa talouden rakenteelliset muutokset – kuten globalisaatio – ovat tuottaneet rakenteellista työttömyyttä etenkin monotuotantoalueilla (vaikka Yhdysvaltojen raskaan teollisuuden vanhoissa keskuksissa), mutta syyt ovat usein moninaiset.

Korkean teknologian yhteiskunnat eivät kärsi työttömyydestä sinänsä enempää kuin muunlaiset taloudet, usein päinvastoin. Vaikkapa Saksa, Japani, Norja, Sveitsi ja Singapore kuuluvat maailman teknologisesti kehittyneimpiin ja rikkaimpiin yhteiskuntiin, ja niissä on käytännössä täystyöllisyys – Japanissa siitäkin huolimatta, että maa on kärsinyt heikosta kasvusta ja deflaatiosta pari vuosikymmentä. Suomenkin korkeaksi noussut työttömyys johtuu ennen kaikkea vaikean suhdanteen ja syklisesti painottuneen vientisektorin yhdistelmästä sekä heikentyneestä kilpailukyvystä eli kustannustason ja tuottavuuden suhteen heikentymisestä. Ne ovat ratkaistavia ongelmia, ja varsinkin suhdanteet eivät kestä koskaan kauan.

Automaatio syö ammatteja, mutta katoavien työpaikkojen tilalle on syntynyt uusia, kun ostovoiman kasvu on luonut kysyntää ennen kaikkea palveluille. Niin käynee nytkin. Lyhyellä aikavälillä työttömyys voi kasvaa, jos teknologia etenee nopeammin kuin työmarkkinat muutokseen mukautuvat. Mutta elinkeinorakenne on muuttunut rajusti teollisuusmaissa pitkin matkaa. Sata vuotta sitten maatalous oli ylivoimaisesti suurin työllistäjä, nyt sen osuus työpaikoista on pari prosenttia. Teollisuus työllistää enää kymmenesosan väestöstä, palvelut kaksi kolmannesta.

Muutoksen on mahdollistanut teknologia, joka on vapauttanut ihmiset alkeellisimmista töistä palvelujen tuotantoon. Tuottavuuden kasvu on luonut ammatteja, joita ei sata vuotta sitten edes kuviteltu. Peltotyöläisistä tuli sihteereitä, sitten ohjelmistosuunnittelijoita. Samalla elintaso on noussut, koska automaation avulla tuotetut hyödykkeet ovat halventuneet suhteessa tuloihin.

Työttömyyden sijaan ongelmaksi voi nousta uusien ammattien tulotaso. Jos hyväpalkkaiset ammatit korvautuvat huonopalkkaisilla palvelualan töillä, suunta on huono, vaikka työttömyys ei kasvaisi. Keskiluokan kaventumisesta on merkkejä perinteisissä teollisuusmaissa. Toisaalta kehittyviin talouksiin on syntynyt nopeasti kasvava keskiluokka.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTin tutkijan Katarina Nilssonin mukaan keskipalkkaiset työpaikat eivät katoa, vaan muuttavat muotoaan. Nykyisten keskipalkkaisten alojen tilalle nousee uusia ammatteja entisiltä matalapalkka-aloilta, kuten sairaanhoitajat ja maalarit. Näin periaatteessa pitäisi käydä, koska automaatiosta seuraava tuottavuuden kasvu lisää kansantalouden ostovoimaa. Se pitäisi ainakin periaatteessa luoda kysyntää säällisesti palkatuille palveluille. Hieroja, kokki, kampaaja tai hiihdonopettaja voi tienata ihan hyvin, jos asiakkailla on varaa maksaa palvelusta. Näin on tähän asti käynyt – se selittää palvelusektorin jatkuvan kasvun toisten sektorien kustannuksella. Automaation hyödyt ovat kanavoituneet kaikkialle kansantalouteen, myös niillekin sektoreille, jotka eivät automaatiota erityisesti hyödynnä.

On toisaalta näyttöä siitä, että teknologian kehityksen hedelmät voivat jakautua turhan epätasaisesti. Viimeiset parikymmentä vuotta tuottavuuden kasvu on hyödyttänyt enemmän yritysten omistajia ja korkeasti palkattuja erikoisosaajia kuin tavallisia työntekijöitä. Yhdysvalloissa rikkain prosentti väestöstä kerää jo lähes neljäsosan kaikista tuloista. 1970-luvulla sen osuus oli alle kymmenen prosenttia.

Lopullinen tai pysäyttämätön ilmiö tuskin on, sillä vastaavaa on koettu tuotantotapojen murroksissa ennenkin. 1800-luvun puolivälin kiivas teollistuminen kiihdytti reaalipalkkoja vasta vuosisadan loppupäässä, koska halvasta työvoimasta oli teollisuudessa aluksi ylitarjontaa. Pääoma korjasi hyödyn.

Nyt globalisaatio on luonut samankaltaisen tilanteen ammateissa, jotka eivät vaadi erityisosaamista. Työstä, jota voidaan teettää missä tahansa maailmankolkassa, on kova kilpailu, koska heikon tulotason maissa on runsaasti työvoimaa. Suomessa kehityksen häviäjiä ovat esimerkiksi metsäteollisuuden työntekijät – jotka ovat toki olleetkin etuoikeutettuja, kun palkkaa ja työn vaativuutta verrataan. Ikuinen tilanne ei kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi Kiinassa halpa työvoima etenkin rannikkoseudulla on käynyt vähiin. Kun kehittyvien talouksien palkkataso nousee, ei tuotannon sijoittumista ratkaise työvoiman hinta. (Ei se toki nytkään yksin sitä ratkaise, joskin on oleellinen osa laskelmaa, jotka painottuvat hyvin eri tavoin alasta ja yhtiöstä riippuen).

Suuret tuloerot pysynevät silti osana postmodernia globaalitaloutta. Se ei ehkä ole miellyttävä trendi, mutta tärkeämpää silti on, pystyykö valtaosa väestä elättämään itsensä säällisesti työllään. Joitakin murroksia voi olla edessä, mutta periaatteessa sille ei ole estettä. Automaatiota hyödyntävät yhteiskunnat ovat rikkaimpia, ja se pätee myös kansalaisten keskimääräiseen varakkuuteen.

Poliittisilla ratkaisuillakin on tietysti roolinsa, tärkeänä osana sitä koulutusmahdollisuuksien ylläpitäminen. Uutta työtä syntyy, kunhan sen edellytykset ovat kunnossa. Suomessa pelialan nousu on hyvä esimerkki tietotekniikkavetoisen talouden mahdollisuuksista, kunhan osaajia on tarjolla.