Luen parhaillaan toistamiseen vuonna 2000 julkaistua ja saman vuonna ostamaani Robert J. Shillerin teosta "Irrational Exuberance", joka käsittelee tieteellisen analyyttisesti pörssikuplia kautta osakesijoittamisen historian. Perimmäiset syyt kaivaa tämä teos kirjahyllystäni ja aloittaa läpikäynti olivat narsistinen hyvän olon tunne siitä, että oli jo vuosia sitten osannut valita tämän vuoden talouden nobelistin silloisen mestarinäytteen ja meneillään oleva polemiikki siitä, onko US-pörssimarkkina jo kuumentunut FED-setelipainon myötävaikutuksella kuplaksi.

Osakesijoittamisen hienous on siinä, että se on elämänmakuinen sekoitus talouden lainalaisuuksia ja inhimillistä käyttäytymistä. Shiller on elämäntyönään tutkinut psykologisia, sosiologisia ja kulttuurisia (käyttäytymistieteellisiä) tekijöitä pörssikurssien muodostumisessa.

Kirjassaan Shiller on analysoinut, kuinka "uusi aika"-asenne ("new era") johtavissa kansanjoukoissa on synnyttänyt nopeasti nousevia osakeindeksejä, jotka yltiöpositivismin kuumentamina kuplina ovat lopulta puhjenneet paniikinomaisesti romahtaen. Tällaisia "uusi aika"-aaltoja on syntynyt uusien teknologioiden ja liiketoimintamallien, ml. kansainvälistyminen ja globalisaatio, mahdollistamana. Mielenkiintoinen "uusi aika"-ilmiö tapahtui USA:ssa aivan 1900-luvun alussa, kun siihen asti verisesti keskenään hintakilpailleet yritykset alkoivat yhdistyä (community of interest) ja sopia hinnoista, mikä puolestaan paransi yritysten kannattavuutta ja johti pörssikurssien rajuun nousuun. Myöhemmin kilpailulainsäädäntö (anti-trust) vei pohjan tältä sijoittajan  "sammolta".

"Irrational Exuberance"-kirjaa lukiessa ("Irrational exuberance"-ilmaisu tuli USA:ssa tunnetuksi 1990-luvun lopulla Alan Greenspanin, silloisen FED:in pääjohtajan, sanomana, kun hän arvioi sittemmin tekno-kuplaksi päätynyttä osakekurssinousua) ei ihmettele filosofi Himasen halua korostaa uuden positiivisen asenteen tärkeyttä Suomen ja koko Euroopan kasvun ajurina. Asenteen pitää toki perustua johonkin rationaalisesti ajateltavaan ideaan, kuten teknologisen tai liiketoimintamallin läpimurtoon, siis ajurilla tulee olla moottori. Ei se muuten liiku eikä liikuta.

Suomi on päättänyt 1990-luvulla, että kohtalomme on sidoksissa ensisijassa EU:hun ja EMU:un, jotka ovat perinteisen talouden silmin tällä hetkellä maailman "sairas mies". Saksaa kutsuttiin 1990-luvulla Euroopan sairaaksi mieheksi, kun se isänmaallisen vastuullisesti ja pragmaattisesti ponnisteli Itä-/Länsi-Saksa integraation kimpussa. Saksalla oli tuolloin selkeä "uusi aika"-missio, yhtenäinen Saksa, jonka edestä kansa oli valmis uhraamaan verta, hikeä ja kyyneleitä. Ponnistus lähti niin pohjilta, ettei suoranaista kuplaa päässyt Saksan talouteen syntymään. Nyt on hanke toteutettu ja Saksa on uuden hallituksen myötä valmis ottamaan ajurin paikan Eurooppa-tasolla, mikä sille luonnollisesti kuuluu suurimpana ja vahvimpana Eurooppa-integraation edustajana. Itsessään Saksan selkeämpi johtajuus-asema ei synnytä uutta moottoria eurooppalaiselle "uusi aika"-asenteelle, mutta mitä jos Saksa pyrkisi houkuttelemaan Venäjän valtaisat energia- ja muut luonnonvarat tukemaan Euroopan kasvua. Vastapalveluna Saksa ja sen myötä muut Euroopan valtiot, Suomi mukaanlukien, voisivat nostaa Venäjän talouden jalostusastetta ja taloudellista hyvinvointia (lue maksukykyisempi markkina) siirtämällä teollisuusosaamista ja -resursseja. Raaka-ainemarkkinan aneemisuus on havahduttanut presidentti Putinin peräämään jalostusasteen pikaista nostamista ja se ei puolestaan onnistu Venäjällä orgaanisesti. Tarvitaan ulkopuolisten pikaista apua. Venäjä on tällä hetkellä vahvasti suuntautunut Kiinan ja Aasian kasvumarkkinoille, mutta minusta Eurooppa on Venäjälle Kiinaa luonnollisempi kumppani. Eurooppa-Venäjä sillan kautta myös Intia voisi integroitua tähän tulevaisuuden kolmanteen "valtablokkiin". Venäjällä ja Intialla on keskinäinen kumppanuussuhde jo Neuvostoliiton ajoilta. Kiina ja Amerikan mantereen laajennettu "USA+" olisi kaksi muuta.

Perustelen esittämääni Euroopan "uusi aika"-hanketta myös sillä, että viimeisen parinsadan vuoden aikana Venäjä ja Saksa ovat olleet ne valtiot, jotka ovat muokanneet Euroopan rakenteita, miksei siis nytkin. Lisäksi mahdollisuusikkunan avoimmuuteen vaikuttaa presidentti Putinin ja liittokansleri Merkelin yhteisestä DDR-taustasta juontuva keskinäinen henkilötason ymmärrys, minkä merkitystä ei pidä väheksyä. Se, että Yhdysvallat on osoittanut NSA-vakoilujupakan myötä merkittävän epäluottamuksen ennen kaikkea Saksaa (ja Merkeliä) kohtaan, helpottaa Saksan myönteistä idänpolitiikkaa. Esitetyllä rakenteella Ukrainakin voisi olla luonnollisesti osittain venäläinen ja osittain eurooppalainen, niin kuin se kulttuurisesti on. Seepran on aina vaikea päästä raidoistaan!