Joskus tuntuu siltä, että USA:n taloushistoria on tutumpaa kuin kotimainen versio. Monet lienevät kuulleet esim. USA:n rautatieyhtiöitten valtataisteluista ja J. D. Rockefeller Sr:n toimista kilpailijoita kohtaan, joita ensin ajettiin ahtaalle, sitten ostettiin kilpailija ja lopuksi suljettiin tehdas.

On kuitenkin niin, että Suomessa kemiallinen metsäteollisuus on vallannut puun hankintakanavat lihaa säästämättä ja keinoja kaihtamatta. Paljon ajoittuu 1920 – 1930-luvuille, jolloin lapualaisuuden aikoihin monenlaista tapahtui niin politiikassa kuin taloudessakin, joitten raja oli se kuuluisa veteen piirretty viiva.

Mikäli yksityiset piensahat eivät olleet kemialliselle metsäteollisuudelle mieliksi, niiltä ei ostettu kuitupuuta, mutta energianjakelua voitiin hankaloittaa. Sellutehtaat saattoivat nimittäin sopia keskenään sähkönjakelusta. Uitto oli tärkeä kuljetusmuoto ja uittoyhdistys määräsi, kenen puita uitettiin. Oikein problemaattinen saha sattui vahingossa palamaan.

Kun puutrokarit pääsivät puukuljetusten valtiaiksi samalla tavalla ja samoihin aikoihin kuin pirtutrokarit omalla “palvelusektorillaan”, jotain siitä seurasi. Tällaisten asenteitten edessä pienimuotoinen innovatiivisuus ja yksityisyritteliäisyys ei ole ollut metsäteollisuuden suosiossa. Ratkaisevaa on ollut, kenellä on kylän suurin kypärä ja maailman levein ja nopein paperikone.

On selvää, että kemiallisen metsäteollisuuden harjoittaminen edellyttää yrityksiltä kokoa. Kuitenkin raaka-ainehankinnan sekä puun lajittelun keskittämisen takia metsäteollisuus on Suomessa keskittynyt tarpeettomastikin. Tarpeettomasti siinä mielessä, että suuryrityksillä on ollut mielenkiintoa tuottaa vain suppeaa valikoimaa standardituotteita, joitten jatkojalostaminen on ollut vähäistä.

Suomalaisia metsäteollisuuden suuryrityksiä ei ole kiinnostanut paperin ja kartongin jatkojalostaminen eikä puusepänteollisuus. Suomesta viedään ulkomaille bulkkituotteita kuten paperirullia ja kakkosnelosta niin, että jatkojalostus tapahtuu ulkomailla.

Ikävästi epäilen, että järjestelyllä on pyritty varmistamaan vain sitä, että ulkomainen jatkojalostaja ostaisi suomalaista bulkkituotetta. Kotimaassa tapahtuvan jatkojalostuksen lisääminen merkitsisi kilpailua ulkomaisten jatkojalostajien kanssa, mikä ei suomalaisille suurille metsäyrityksille ole sopinut.

Kaikkein ikävintä on se, että tämäkin ongelma on huomattu jo aikoja sitten tehdyssä tutkimuksessa, jonka mukaan esim. Itävallan ja Englannin vähäiset metsävarat työllistävät Suomen metsävaroja paremmin.

Joskus tuntuu siltä, että USA:n taloushistoria on tutumpaa kuin kotimainen versio. Monet lienevät kuulleet esim. USA:n rautatieyhtiöitten valtataisteluista ja J. D. Rockefeller Sr:n toimista kilpailijoita kohtaan, joita ensin ajettiin ahtaalle, sitten ostettiin kilpailija ja lopuksi suljettiin tehdas.

On kuitenkin niin, että Suomessa kemiallinen metsäteollisuus on vallannut puun hankintakanavat lihaa säästämättä ja keinoja kaihtamatta. Paljon ajoittuu 1920 – 1930-luvuille, jolloin lapualaisuuden aikoihin monenlaista tapahtui niin politiikassa kuin taloudessakin, joitten raja oli se kuuluisa veteen piirretty viiva.

Mikäli yksityiset piensahat eivät olleet kemialliselle metsäteollisuudelle mieliksi, niiltä ei ostettu kuitupuuta, mutta energianjakelua voitiin hankaloittaa. Sellutehtaat saattoivat nimittäin sopia keskenään sähkönjakelusta. Uitto oli tärkeä kuljetusmuoto ja uittoyhdistys määräsi, kenen puita uitettiin. Oikein problemaattinen saha sattui vahingossa palamaan.

Kun puutrokarit pääsivät puukuljetusten valtiaiksi samalla tavalla ja samoihin aikoihin kuin pirtutrokarit omalla “palvelusektorillaan”, jotain siitä seurasi. Tällaisten asenteitten edessä pienimuotoinen innovatiivisuus ja yksityisyritteliäisyys ei ole ollut metsäteollisuuden suosiossa. Ratkaisevaa on ollut, kenellä on kylän suurin kypärä ja maailman levein ja nopein paperikone.

On selvää, että kemiallisen metsäteollisuuden harjoittaminen edellyttää yrityksiltä kokoa. Kuitenkin raaka-ainehankinnan sekä puun lajittelun keskittämisen takia metsäteollisuus on Suomessa keskittynyt tarpeettomastikin. Tarpeettomasti siinä mielessä, että suuryrityksillä on ollut mielenkiintoa tuottaa vain suppeaa valikoimaa standardituotteita, joitten jatkojalostaminen on ollut vähäistä.

Suomalaisia metsäteollisuuden suuryrityksiä ei ole kiinnostanut paperin ja kartongin jatkojalostaminen eikä puusepänteollisuus. Suomesta viedään ulkomaille bulkkituotteita kuten paperirullia ja kakkosnelosta niin, että jatkojalostus tapahtuu ulkomailla.

Ikävästi epäilen, että järjestelyllä on pyritty varmistamaan vain sitä, että ulkomainen jatkojalostaja ostaisi suomalaista bulkkituotetta. Kotimaassa tapahtuvan jatkojalostuksen lisääminen merkitsisi kilpailua ulkomaisten jatkojalostajien kanssa, mikä ei suomalaisille suurille metsäyrityksille ole sopinut.

Kaikkein ikävintä on se, että tämäkin ongelma on huomattu jo aikoja sitten tehdyssä tutkimuksessa, jonka mukaan esim. Itävallan ja Englannin vähäiset metsävarat työllistävät Suomen metsävaroja paremmin.