1945 USA:lla oli ydinaseitten monopoli. Jossain mitassa pohdittavana oli silloin ajatus, että pl. Englanti asema pyritään säilyttämään.

NL tuntui olevan tilanteesta perillä, sillä se salasi 1949 ensimmäisen ydinkokeensa ja USA oli tapahtuneen tosiasian (fait accompli) edessä, kun sen ilmatilasta näytteitä ottava kone havaitsi Aasiassa jäänteitä toisen valtion ydinkokeesta. Ilmeisesti vasta kylmän sodan jälkeen USA on täysin tiedostanut sen, että NL otti ydinaseen operatiiviseen käyttöön vasta 1950-luvulla eikä vielä edes 1960-luvun alussa olisi yltänyt uskottavasti USA:han. Kuuban kriisi oli epäonnistunut yritys ratkaista ongelma.

Em. liittyy runsaasti Pohjois-Koreaan. Ensin epäiltiin maan kykyä pienentää ydinasetta tarpeeksi, jotta se mahtuu ohjuksen taistelukärkeen. Tässä lienee onnistuttu, mutta ainakin yksi asia on epäselvä (lähde nootti 124). Ydinkärjen paluu ilmakehään (re-entry) on raju tapahtuma ja esim. Irakin Israeliin ampumat Scud-B ohjukset lienevät lähinnä hajonneet ennenaikaisesti (lähde X luku) Ydinase on herkkä kapistus ja kärjen hajotessa siitä tulee hyödytön. 

En tässä yhteydessä innostu sen pohtimiseen, miten tyhmä on Trump tai miten viisas Obama. Realiteetti on, että kaunopuheisuudesta huolimatta Irakissa ja Afganistanissa on sodittu yhtä kyytiä viimeiset 14 v, mukaan on tullut Syyria ja kaiken aikaa P-Korea on kehittänyt ydinaseita. Tekojen tasolla Obama ei onnistunut.

Koko ajan USA:ssa on pohdittu sitä, pitäisikö P-Korean ydinohjelma pysäyttää ennen kuin maa todella uhkaa USA:ta itseään. Tällä hetkellä tilanne muistuttaa 1950-lukua, jolloin Länsi-Eurooppa oli NL:n ”panttivankina”. P-Korealla on käytössään kaikkiaan yli 10.000 tykkiä ja raketinheitintä, joista osa pystyy takuuvarmasti tulittamaan BC-kranaateilla suur-Soulia, jossa asuu 25 miljoonaa ihmistä. Jo konventionaalinen teho on suuri:

”A single volley could deliver more than 350 metric tons of explosives across the South Korean capital, roughly the same amount of ordnance dropped by 11 B-52 bombers.”