Kullan hinta on aina ollut korkealla silloin kun maailmassa on paljon epävarmuutta, mutta inflaatiosuojaksi kultaharkoista ei ole.

Kullan inflaatiokorjattu markkinahinta on ollut korkealla silloin kun on epävarmuutta: ensimmäisen maailmansodan aikana, 30-luvun lamasta aina toisen maailmansodan loppuhetkiin sekä 1970 luvun inflaatiovuosien aikana. Nämä olivat kaikki syvän epävarmuuden aikoja.

Kulta ei sen sijaan anna suoranaista inflaatiosuojaa. Ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan jälkeen valtioiden velkaa inflatoitiin pois, mutta kullan hinta romahti. Syynä oli mitä ilmeisimmin epävarmuuden helpottaminen ja tulevaisuudenusko, joka ohjasi investointeja tuottaviin kohteisiin. Kiinteät investoinnit ja velanotto olivat silloin ylivoimaisia kun taas kultaan uskovat menettivät omaisuuttaan.

Kullan inflaatiokorjattu arvo näyttäisi oheisen kuvan mukaan olevan nousussa. Mutta jos kullan arvoa verrataan reaaliseen bruttokansantuotteeseen niin kuva on erilainen. Kullan arvo suhteessa bruttokansantuotteeseen ei ole noussut vaan pikemminkin laskenut. Reaalinen inflaatiokorjattu bruttokansantuote kun on noussut hieman kultaakin nopeammin.

Kullalla (ja hopealla) on kautta aikojen ollut arvoa vaihdon välineenä. Rahaa on tarvittu määrä, joka on jossain melko vakiossa suhteessa bruttokansantuotteeseen ja vaihdannan määrään. Niinpä kierrossa olevalla kullalla (ja hopealla) on aina ollut arvo suhteessa elintasoon.

Mutta kullan ja rahan määrän suhde on nyt mennyt rikki. Tilalle on tullut muita, monimutkaisempia tapoja arvostaa vaihdannan välineen, rahan, arvoa.  Rahan arvoa ei ole keskuspankkien toimesta sidottu kultaan sitten vuoden 1971 ja lisäksi kullan arvoa syö sen mielikuva-arvon heikkeneminen. Kultaa ei tavallisissa kotitalouksissa mielletä arvon säilyttäjänä, ei koruissa eikä harkkoina. Kultakoruissa on arvoa, mutta ihmisen arvoa ei enää entiseen malliin mitata hänen päällään kantamien kultakorujen määrässä.  Maailma on tässä suhteessa muuttumassa. On tullut muita arvoja.