”Suomen Pankista” kajahtaa

EKP:n Helsingin paikallistoimisto eli toiselta nimeltään ”Suomen Pankki” on tullut julkisuuteen parillakin hengentuotteella. Julkistukset eivät ehkä muutoin olisi merkittäviä, mutta ne antavat ikävän kuvan siitä realiteetista, miten vähän Suomen Pankilla mitään todellisia tehtäviä enää nykyään on jäljellä.

Ensinnäkin on julkaistu kirja eurorahojen fyysisestä käyttöönotosta. Vaikuttaa siltä, että kun yhteisvaluutassa on runsaasti erilaisia talouspoliittisia ongelmia, numismatiikasta puhuminen on huomion kääntämistä toisarvoiseen asiaan. Mieleen tulee myös Harri Holkerin ehkä merkittävin linjaus Suomen Pankissa. Hän vaati, että viimeisiin markan kolikkoihin saadaan Suomen luontoon aina niin kotoisasti sopiva – leijona. Jäänkin jännityksellä odottamaan, koska Suomen Pankki julkaisee ohjekirjan eurokolikoitten kiillottamisesta.

Pääjohtaja Erkki Liikanen puolestaan on pitänyt esitelmän Risto Rytin ja Väinö Tannerin talouspoliittisista linjoista. En tiedä, missä määrin 80 – 90 vuotta vanhojen asioitten kaivelu kuuluu SP:n pääjohtajan tehtäväkenttään tai Liikasen (mahdolliseen) osaamisalueeseen.

Suomen markka oli koko olemassaolonsa ajan sidottu erilaisiin mekanismeihin ja usein toiseen valuuttaan. 1920- ja 1930-luvuilla markka oli sidottu tärkeimmän vientimaan Iso-Britannian puntaan. Punta oli Great Depressionin takia pakko irrottaa kultakannasta, jolloin se devalvoitui. Markka seurasi puntaa ja devalvoitui myös. Kului vuosia ennen kuin tiedostettiin yleisesti, että devalvaatio oli ollut onnistunut ratkaisu.

Kun tämä kerran oli keksitty, innovaatiosta pidettiin tiukasti kiinni. Toisen maailmansodan päättymisestä aina 1990-luvulle asti Suomi eli devalvaatio-inflaatio -taloudessa. Yritysten kannattavuudesta ei välitetty paljoakaan, vaan kannattavuuden kadottua ruinattiin valtioneuvostolta ja SP:lta devalvaatiota. Kun devalvaatio saatiin, se siirtyi Piiroisen pässiäkin nopeammin palkkoihin ja kantohintoihin (metsäteollisuusvaltaisessa Suomessa kantohinnat olivat tietysti erittäin tärkeä kustannuserä).

Tällaisessa taloudessa ei ollut kovin paljon hyvää. Säästäväisyyttä rangaistiin vahvasti negatiivisella reaalikorolla ja huonoja investointeja tuettiin samalla reaalikorolla. Lainarahoituksella tehty investointi kiinteistöön oli aina järkevä, koska inflaatio söi velat. Kiinteistön tarpeellisuus oli tässä tilanteessa aivan toisarvoinen asia.

Saksassa vallitsivat sodan jälkeen toisenlaiset opit. Kannattavuudesta pidettiin kiinni niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina jatkuvalla kustannusjahdilla. Saksassa kannattavuutta ei ratkaistu devalvaatiolla, vaan sikäläinen markka pysyi eurooppalaisittain vahvana.

Paljon kritiikkiä on kohdistettu sekä Suomen vahvaan markkaan 1990-luvun alussa että nykyiseen euron kurssiin. Kuten äsken sanoin, devalvaatio ei ole mikään ihmelääke, joka auttaisi aina ja kaikkialla kaikkiin ongelmiin.

Olennaisin kysymys mielestäni on, että Saksassa ENSIN pidettiin kustannukset kurissa, mikä MAHDOLLISTI vahvan markan. Suomen vahva markka 1990-luvun alussa ja nykyinen vahva euro ovat teoreettisen talousajattelun seurausta. On uskottu, että vahvalla valuutalla voidaan pakottaa yritykset tiukempaan kulukuriin. Mielestäni tässä kuitenkin on menty ns. peffa edellä puuhun. Kun syyn ja seurauksen paikkaa vaihdetaan, saadut johtopäätökset ovat väärät. Saksalaisen yrityskulttuurin vieminen mm. Kreikkaan on osoittautunut ylen vaikeaksi.

Tällaisia asioita SP ei kuitenkaan pohdi ainakaan julkisesti ja tuskin muutoinkaan.  

Related Posts

WP Twitter Auto Publish Powered By : XYZScripts.com