Kirjoitusvuorossa Hannu Lehtilä

Politiikan kuva on kuin läjä mosaiikkipalasia ilman mitään järjestystä. Parissa puolueessa pelataan ensi kesän puheenjohtajapeliä samalla kun yritetään sommitella velanhoidon shakkisiirtoja seuraavalle hallitukselle. Ja kaikkea sotkevat tietysti jo parin kuukauden päästä olevat EU-vaalit.

Hallitus on asettanut itselleen – taas kerran – aikarajan; ensi kuun kehysriihessä pitäisi päättää valtionvelan kasvun taittamisesta ja tehdä moneen kertaan luvattuja rakennepäätöksiä kunta- ja sote-uudistuksista. Siis oikeasti päättää jostakin. Muuten ne jäävät ”savolaisiksi projekteiksi”, eli tekemistä vaille valmiiksi.

Presidentti Mauno Koivistolla oli tapana sanoa 1990-luvun laman aikana, ettei ”kriisiä pidä päästää politiikan puolelle hallitukseen”. Jos kriisi olisi ollut yhtä aikaa sekä taloudessa että politiikassa, noutaja olisi tullut ja Suomi otettu IMF:n huostaan. Nyt voisi sanoa toisinpäin; politiikan kriisiä ei pidä päästää talouden puolelle, muuten orastava kasvu tärveltyy.

Uhka on kuitenkin ihan silmien edessä. Hallituksen ylpein tavoite – velanoton kasvun taittaminen ensi vuonna – on käytännössä jo kivillä. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen keksi tehdä ”himaset” ja pyytää ”talousviisailta” lykkäyssuosituksen seuraavalle hallituskaudelle. Konsensus näytti jo sarastavan kunnes presidentti Sauli Niinistö, ent. valtiovarainministeri Iiro Viinanen ja ent. pääministeri Matti Vanhanen tyrmäsivät kokemustensa perusteella siirtohaikailut. Ei tulevan hallituksen puolesta voi nykyinen hallitus mitään päättää, eikä tulevan hallituksen käsiä voi sitoa. Se tekee aikanaan ihan omat ratkaisunsa. Sitä kutsutaan demokratiaksi.

”Talousviisaiden” esiinmarssin valtioneuvoston järjestämässä tiedotustilaisuudessa voi nähdä myös toisessa valossa; heitä käytettiin toimijoina poliittisessa operaatiossa, jossa hallitus yrittää pelastaa itsensä. Isänmaallisessa työssä ei ole mitään moitittavaa, mutta kun ”talousviisaiden” edellyttämä, yli vaalikauden menevä velanhoidon jaksotus, tyrmättiin jo hallituksen riveistäkin, paljastuu politiikan todellisuus. Eivät edes tämän hallituksen kaikki jäsenet ole valmiita sitoutumaan seuraavaa vaalikautta koskeviin toimenpiteisiin. Ei siis haluta sitoa omia käsiä nyt, eikä tulevaisuudessa, jos sattuisi hallitukseen pääsemään. 

Nyt ollaan tilanteessa, jossa yritetään sopia talouden tilaa koskevista tunnusluvuista. Tuskin niistä mitään suurta riitaa syntyy, sillä eiköhän Tilastokeskus osaa laskea kansantalouden perusluvut ihan vanhasta muistista ilman mitään poliittista ohjausta. 

Ongelmien ydin on betonibunkkeriin valettu hallitusohjelma. Se ei ole enää tästä maailmasta. Sen johtava periaate julkisen talouden tasapainottamiseksi on osoittautunut vääräksi. Ei voida ajatella, että tasapaino haettaisiin fifty-fifty -periaatteella; puolet veronkorotuksilla ja puolet menoleikkauksilla. Kun hallitus leikkasi kunnilta, kunnat tietysti tasapainottivat budjettejaan kuntaveron korotuksilla. Eli meidän veronmaksajien taskulla käytiin kahteen kertaan ja lopputulokseksi on laskettu, että tasapainotuksen suhde onkin kolme neljäsosaa verojen korotuksella ja vain yksi neljäsosa leikkauksilla. Matti Nykäsen fifty-sixty -linjakin olisi ollut armeliaampi!

Maineikas näytelmäkirjailija ja nobelisti Luigi Pirandello kirjoitti aikanaan näytelmän ”Niin on jos siltä näyttää”. Nyt ei näytä oikein miltään; politiikassa ei ole selvää kuvaa, eikä selvää suuntaa. Maaliskuun suuri näytelmä, kehysriihi, on ladattu täyteen kovia poliittisia paineita.  

Eivätkä ne paineet minnekään häivy ennen huhtikuuta, jolloin pääministeri Jyrki Katainen on luvannut kertoa tulevaisuuden suunnitelmistaan. Brysselin koneen komisariopaikka meni jo, joko Alexander Stubbille tai Henna Virkkuselle, riippuen siitä, kumpaa sukupuolta komissioon tarvitaan. Kataisella ei siellä nyt näyttäisi paikkaa olevan!

Piensijoittajan toivomus hallituksen talouspolitiikan suhteen on; älkää tehkö mitään, silloin todennäköisesti ette tee virheitäkään! Antakaa tilaa VM:n virkamiesosaamiselle! Hallituksen ”suuri” yritys- ja osinkoverouudistus on vielä liian hyvässä muistissa.

—

Lue Punaisen mukin blogia.