Ounastelin jo aikaa sitten, että Solidiumin lahtipenkkiin päätyy seuraavaksi vakuutusyhtiö Sampo. Näin kävi – Solidium myi kurssi- ja osinkokehitykseltään parasta osakettamme hulppealla 800 miljoonalla. Puolet meni suoraan, loput saa vaihtaa kaupattuja velkakirjoja vastaan jos kiinnostaa. Aika varmasti kiinnostaa, sen verran varmasta ja hyvästä yhtiöstä on kyse.

Rahat Solidium käyttää uusiin osakkeisiin ja osingonmaksuun. Siis lisää pääomitusta ainakin Outokummulle, jonka sotkuinen osakekauppa Thyssenin kanssa on edelleen auki. Talvivaarakin vaikuttaa olevan taas pussi tyhjä, saa nähdä heltiääkö massia Solidiumilta. Niin tai näin, katastrofi on joka tapauksessa valtion omistusten kannalta tapahtunut. Jos Talvivaara ei selviä, panostukset ovat menneet kaivoon (kuten oli alunperinkin todennäköistä omasta mielestäni). Jos Talvivaara tarvitsee lisää rahaa, tappiot kasvavat – vai uskooko joku yhä valtion saavan joskus sijoituksensa takaisin?

Solidium tukee metallisektoria isolla rahalla ja kovalla riskillä. Hanke rahoitetaan myymällä parhaat palvelusektorin yhtiöt, koska niistä sentään saa kunnon hinnan. Teollisuus ei ole palveluja tärkeämpi ala enempää omistajan, työllisyyden ja enää vienninkään kannalta, mutta Solidium pistää teollisuuden etusijalle hintaa murehtimatta. Palaan asiaan tarkemmin tuonnempana omassa kokonaisuudessaan.

Valtiojohdossa kukaan ei protestoinut sanallakaan Sampon myymistä. Ei ihme, sitähän väläytti useampi napapoliitikko aiemmin.

Poliitikot ovat puhuneet siihen sävyyn, että Solidium tekee itsenäisenä toimijana mitä huvittaa. Operatiivisen toiminnan suhteen näin tiettyyn mittaan varmaan onkin, tosin oletan väitteen liioitteluksi. Solidiumin johtaja Kari Järvinen toteaa oikein vuosikertomuksessa, että valtiolla on mm. Talvivaaran omistajana muitakin intressejä kuin sijoittaminen. Olisi aika ihmeellistä, jos tällaisia intressejä ei olisi käsitelty yhtiön johdon ja maan poliittisen johdon kesken, vaan yhtiön hallitus ja operatiivinen johto puuhaisivat aivan omin päin satojen miljoonien kauppoja yhtä soittoa. Totuus jää kuitenkin arvailun ja historiankirjoituksen varaan, kun yksi sanoo yhtä ja toinen toista.

Yhdessä suhteessa poliittisella johdolla kuitenkin täytyy aivan välttämättä olla Solidiumissa iso rooli. Solidium sai viime vuonna omistamiltaan yhtiöiltä osinkoja 400 miljoonaa, mutta valtiolle se pulittaa itse osinkoa 800 miljoonaa. Erotus, tyrmäävät viisi prosenttia valtion salkun markkina-arvosta, täytyy paikata osakemyynneillä.

Lyhytnäköisempää politiikkaa on vaikea kuvitella. TeliaSonera, Sampo ja Sponda ovat olleet todella hyviä ja luotettavia osingonmaksajia. Niiden myynnillä leikataan raskaasti tulevia osinkoja. Navetan parhaiden lypsylehmien teurastaminen on järjetöntä, kun pakkoa ei ole.

Solidium on lähtökohtaisesti itsenäinen toimija, ja osinkoehdotuksen tekee hallitus, joka koostuu raskaan sarjan talousammattilaisista. Mutta osingonjaon siunaa aina yhtiökokous. Koska valtio on ainoa omistaja, on osingonjako siunattava poliittisessa johdossa – vai täytyykö olettaa, että sen tekevät virkamiehet?

Kun kyseessä ovat sadat miljoonat, Solidiumin osinkopolitiikan olettaisi kiinnostavan koko maan hallitusta, eikä vain omistajaohjauksesta vastaavaa kehitysministeriä. Vai päättääkö hän yksin osinkoesitysten hyväksymisestä? Jos ei, niin ketkä siitä päättävät?

En myöskään usko, että Solidiumin ammattihallitus tyhjentäisi omaehtoisesti yhtiön omaisuutta pitääkseen yllä keinotekoisen korkeaa osinkovirtaa omistajalle. Kyllä siihen järjen mukaan on oltava poliittinen määräys. Ja jos ei ole, niin se vasta Solidiumista omituisen valtionyhtiön tekee.

Ymmärrän kyllä, miksi poliitikot eivät asiasta hiisku. Hehän ovat puhuneet laidasta laitaan velkaantumisen leikkaamisen puolesta. Jos Solidiumin tulouttamat osingot leikattaisiin vastaamaan todellista kassavirtaa eli ne puolitettaisiin, olisi tilalle keksittävä 400 miljoonan säästöt tai lisälainoitus. Kukaan ei sitä halua poliittiseksi riesakseen, joten linja hyväksytään kaikessa hiljaisuudessa – jonka sotkeminen ei mediaakaan juuri kiinnosta.

RKP:n Carl Haglund haluaisi myydä kaikki valtion pörssiosakkeet. Ei hän ole yksin näkemyksensä kanssa – näköjään se onnistuu mainiosti ilman isoa poliittista vääntöäkin. Tällä tahdilla valtion yritysvarallisuus loppuu alle 20 vuodessa.