Protektionismin ilosanomaa pauhaavat nyt kaikki populistit. Donald Trumpin kovisteltua amerikkalaisia suuryhtiöitä perumaan muutamia tuotantojen ulkoistuksia hänen väitetään todistaneen sen myös toimivan. Jopa vientiriippuvaisessa Suomessa aate nostaa pitkän hiljaisuuden jälkeen päätään, kenenpä muun kuin oikeistopopulistien eli perussuomalaisten piirissä. Vasemmistossahan se on haudattu ajat sitten talouspoliittisen kokemuksen ja ymmärryksen myötä, vaikka vasemmiston perusäänestäjät eli työväestö protektionismin taakse perinteisesti on helpoin houkutella Trumpin retoriikalla.

Ihmeen vähälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että protektionismin autuudesta on tuoretta näyttöä Venäjältä. Se vastasi lännen talouspakotteisiin elintarvikkeiden tuontikiellolla. Kreml uhosi hyötyvänsä, koska maan elintarviketeollisuus monipuolistuisi ja sen kilpailukyky paranisi. Työpaikkoja syntyisi ja kauppatase kohenisi. Perusteet eivät kuulostaneet sikäli aivan päättömiltä, että Venäjä todella tarvitsisi talouden monipuolistamista, ja elintarviketeollisuudelle olisi hyvät lähtökohdat maatalousmaassa.

Näin protektionismia aina perustellaan, ja kauniiltahan se kuulostaa: kun torjutaan ulkomainen kilpailu ja kohdistetaan hankinnat kotimaahan pakkokeinoin, työllistämme toinen toisiamme. Voitotkin jäävät kotimaahan rikastuttamaan paikallisia ja edistämään lisäinvestointeja. Mikä voisi mennä pieleen?

Vuoden alussa Gaidar-talousfoorumissa Moskovassa asiantuntijat jopa viranomaisia myöten arvioivat tuontikiellot turmiolliseksi Venäjälle. Kuluttajien sijaan niistä on hyötynyt vain monopolisoitunut elintarviketeollisuus, joka on siirtänyt kilpailun puutteen hintoihin. Investoinnit eivät ole lisääntyneet, eikä tuotanto monipuolistunut. Miksipä nähdä moinen kallis vaiva, kun Kreml pitää huolen kysynnästä ja kannattavuudesta nuijan kopautuksella.

Voittojen kohtalosta ei ollut puhetta, mutta Venäjän kohdalla voinee arvata niiden päätyvän etupäässä sveitsiläisille pankkitileille. Sikäläiset elintarviketehtaat eivät ole karttuisan kansan onnellisesti omistamia pörssiyhtiöitä.

Kiihtyvästä elintarvikeinflaatiosta kärsivät etenkin köyhät, joiden tuloista ruoka haukkaa suuren osan. Kustannusten kasvu on aina jostain pois. Kuluttajien leikkaukset kohdistuvat ensimmäiseksi palveluihin, koska ne harvoin ovat pakollisia menoja. Ruokalaskun kallistumisen tuntevat nahoissaan nopeasti kampaajat, ravintolat, matkailu ja muut palvelut.

Venäläisten ostovoiman kaventuminen tuntuu Suomessakin matkailun ja viennin hiipumisena. Siihen on toki muitakin syitä kuin itse aiheutettu protektionismi, mutta saman kolikon kääntöpuolia ne kaikki ovat. Muiden asettamat vientirajoitteetkin kun Kremlin mukaan hyödyttävät heitä kauttaaltaan, eli protektionismi toimii riippumatta siitä, kenen päätöksellä se toteutuu. Ei ihan siltä näytä, kun Venäjän talouden taaperrusta katsoo.

Perussyitä protektionismin epäonnistumiseen on kaksi. Hintojen nousu syö kuluttajien ja yritysten ostovoiman. Se on pois elintason ohella luvatuista työpaikoista, kun kysyntä sakkaa ja investoinnit eivät kannata. Vaikka jotkut etuoikeutetut hyötyvät, kokonaisuus jää miinukselle.

Toinen syy ovat kauppasodat, joihin protektionismi aina johtaa. Rajoituksiin ja tuontitulleihin vastataan samanlaisilla. Kauppasotien tuhoisuuden todisti 1930-luvun suuri lama, joka oli laajamittaisen protektionismin seurausta. Sekin lähti liikkeelle tuskastumisesta globalisaatioon, sen ensimmäiseen aaltoon.

Protektionismi ei hyödytä kuin harvoja suojeltuja omistajia. Siksi sitä harjoittaa niin ahkerasti autoritaaristen valtioiden korruptoitunut valtaeliitti. Se torjuu kilpailun kansallisten etujen nimissä, mutta todellisuudesta siitä hyötyvät vain suojeltujen yritysten omistajat, joiden ei tarvitse pistää tikkua ristiin voittojensa eteen. Kun tuottavuuteen ei tarvitse panostaa ja hinnoilla kilpailla, asiakkaat maksavat laskusta riippumatta, koska vaihtoehtoa ei ole. Jos protektionismi toimisi, Iran ja Pohjois-Korea paratiiseja. Ja Venäjä sellaiseksi tulossa kovaa kyytiä.

Trump julistaa palauttavansa Yhdysvaltojen autoteollisuuden suuruuden protektionismilla (vaikka ei se tietääkseni ole mihinkään kadonnutkaan). Hän haluaa pakottaa yli valtioiden rajojen hajautetun tuotantoprosessin Yhdysvaltoihin. Autoja tai niiden osia ei enää tuoda Meksikosta ja muista vilunkimaista, kele, ne tehdään kaikki setä Samulin sylissä!

Ei tuotanto ole hajautunut sattumalta, vaan kustannusten karsimiseksi ja parhaiden tuottajien hyödyntämiseksi. Jos Trumpin pakotepolitiikka onnistuu, tekee se Yhdysvalloissa tuotetuista autoista kalliimpia. Miten ne pärjäävät kilpailussa halvemmille ja vähintään yhtä hyville kilpailijoille? Tietysti vain asettamalla tuontiautoille korkeita tulleja, kuten Trump uhkaakin.

Kaikkien autojen hinnat nousisivat Yhdysvalloissa. Se söisi sikäläistä ostovoimaa, mikä söisi työpaikkoja muualta. Jos autoteollisuuden työpaikat kasvaisivatkin, niin muualla tulisi sitä enemmän takkiin.

Ja tietenkin muut vastaisivat. Näin kauppasodat syntyvät. Vastatullit tietysti eivät koskisi vain autoja, vaan etenkin niitä hyödykkeitä, jotka ovat Yhdysvaltojen viennin syömähammas. Yhdysvallat myy ulos runsaasti maataloustuotteita, joten siinä juuttuu Budweiser toisenkin kerran kurkkuun keskilännen jyväjemmareiden ja lehmipoikien Trumpia ihailevissa countrykippoloissa, kun isot tuojamaat lätkäisevät rapsakat tuontitullit sikäläisille elintarvikkeille.

Ja miten Trump vastaa? Paiskaamalla tietysti uusia vastatulleja. Tervetuloa 1930-luvulle.