Tehokkuus määritellään perinteisesti panosten ja tuottojen suhteeksi. Jotta panoksia ja tuotoksia voisi vertailla luotettavasti, täytyy mitattaville asioille olla olemassa yhteismitallinen asteikko. Luonnontieteellisten yksiköiden avulla on helppo laskea mm. energiatehokkuutta. Siirryttäessä talouden tai yhteiskunnan tehokkuuteen mittayksikkönä käytetään usein rahaa. Raha ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys saati luonnontieteellinen mittasuure, vaan hauras ilmentymä perinteistä, luottamuksesta ja ihmisen tarpeesta varautua epävarmaan tulevaisuuteen. Tutkittaessa rahan kelpoisuutta yhteiskunnalliseksi tehokkuusmittariksi ilmenee myös yhteiskunnan perustoimijan, yksilön toiminnan luonne. Lopulta on olemassa vahvat perusteet kyseenalaistaa koko yhteiskunnan tehokkuuden käsite.

Vaikka ihmisen toiminnan luonne on rahan perusta, raha ei mittaa määrällisesti mitään inhimillistä suuretta. Ei ole olemassa objektiivisesti mitattavaa, määrällistä, aggregoitavaa ja yksilöiden välillä vertailukelpoista hyötyä tai arvostusta. Ihmisellä on omat uniikit päämääränsä. Hän valitsee omassa tilanteessaan aina sen vaihtoehdon, joka vastaa eniten hänen näkemyksiään sopivimmasta tavasta poistaa epämukavuutta silloisenkin päämäärän tieltä. Tekemällä tällaisia valintoja ihminen lähinnä asettaa vaihtoehdot tärkeysjärjestykseen, mikä ei vielä kerro suoraan tärkeyden, arvostuksen tai hyödyn yksiköstä saati suuruudesta. Rahan käyttäminen vaihdannassa tekee siis vaihtoehtoiskustannusten vertailusta helppoa muuttamatta kuitenkaan tosiasiaa ihmisen subjektiivisesta hyötykokemuksesta. Yksilöiden välisten hyötyjen vertaileminen keskenään on silti tietoteoreettinen mahdottomuus.

Raha mahdollistaa kustannustehokkuuden mittaamisen vain silloin, kun kaikki mahdolliset kustannukset ja hyödyt ovat saatetavissa yhteismitalliseen määrälliseen rahamuotoon. Esimerkiksi puhtaasti voittoa tavoittelevan yrityksen näkökulmasta voisi teoriassa olla tilanteita, joissa investoinnit valittaisiin pelkästään kustannuksia ja tuottoja vertailemalla ilman erikoisempia strategisia ja laadullisia tulkintoja. Taloustieteilijä Ludwig von Misesiä mukaillen ainoastaan insinöörit voivat toimia laskelmien pohjalta. [1] Liikkeenjohtajat ovat silti saman kaltaisen edessä. Laskelmat sisältävät paljon epävarmaa tulevaisuutta koskevia muuttujia, ja laadullisille tekijöille joudutaan arvioimaan hinnat viime kädessä intuitiivisesti.

Käsitteenä tehokkuus liittyy aina keinojen arvioimiseen. Ylipäätään mahdollisuus tehokkuuden mittaamiseen on harvinaista ihmisen toiminnan kannalta. Kävi jo ilmi, ettei ihmisen hyödylle ja onnelle ole mittayksikköä. Yksilön päämäärät ovat henkilökohtaiset, kuten myös näkemykset keinoista päämäärien saavuttamiseksi. Mieltymykset ja ratkaisuideat elävät myös jatkuvasti ajassa. Päämäärät ja keinot eivät ole toisistaan irrallaan, vaan keinot ovat aina päämääräsidonnaisia.

Tehokkuus on aina sidonnaista yksilöllisiin päämääriin. Koska päämäärät ovat laadultaan poikkeavia, niitä ei ole mahdollista summata jonkinlaisen kollektiivisen päämäärän selvittämiseksi. Tällöin myöskään keinot ja niiden sopivuus tai tehokkuus eivät ole yhteenlaskettavissa. Ei siis ole olemassakaan  kokonaistehokkuutta, eli yhteiskunnan tehokkuutta.

Teoreettiset yhteenlasketut hyödyt ja niiden matemaattinen optimointi saattavat olla tuttuja ajatusleikkejä taloustieteen teorian puolelta. Tehtävät voivat koskea esimerkiksi haastetta kohdistaa yhteiskunnan resurssit "tehokkaimmalla" tavalla tai liittyä julkisen vallan suorittamaan pienempään väliintuloon markkinoille. Nämä ajatusleikit ovat mahdollisia vasta kun on tehty tiettyjä taustaoletuksia.

Matemaattisissa harjoituksissa ihmisten hyöty on määrällistetty. Tällainen asetelma on mahdollinen vain, jos yksilöiden subjektiiviset päämäärät olisivat identtiset. Matematiikassa numerot ovat yhteismitallisia ja yksiköt saman arvoisia. 1+1=2. Jos ihmisten hyötyjä lasketaan yhteen, jokaisen yksilön kokema hyöty-yksikkö on oletettu saman arvoiseksi, mikä on moraalikannanotto.

Resurssien uudelleenjakamista, ohjailemista ja rajoittamista koskevissa tehtävissä matematiikan keinojen tulisi siis selvittää, kenen päämääriä tulee edistää. Resurssit eivät ole rajattomia, joten toisten yksilöiden päämäärät joudutaan asettamaan ennen toisia. Kaiken kaikkiaan kyse ei siis olekaan arvoneutraalista teknisestä haasteesta, vaan keinoista tietynlaisen ennalta päätetyn subjektiivisen moraalisen järjestelmän edistämiseksi.

Lisäksi ajatusleikin teoriassa on usein tietoa, jota on käytännössä mahdotonta hankkia ja täten myöskään hyödyntää. Jos harjoituksissa optimoidaan teoreettista dataa reservaatiohinnoista [2] tai subjektiivisista hyödyistä, vastaavaa tilannetta ei koskaan esiinny eikä voi esiintyä todellisuudessa. Kenelläkään ei voi olla aitoa ja ajankohtaista dataa muiden yksilöiden subjektiivisista hyötynäkemyksistä tai päämääristä.

Onkin valitettavaa, että näitä harjoituksia päätyvät helposti laatimaan ja opettamaan enemmänkin matematiikkaan kuin kokonaisvaltaisemmin taloutta koskevaan ihmisen toiminnan logiikkaan ja yhteiskuntafilosofiaan perehtyneet ihmiset. Mikäli talousopiskelija on joskus tekemisissä teoriansa perusteiden kanssa mahdollisissa myöhemmissä opinnoissaan, hän on ehtinyt jo ns. kiipeämään takapuoli edeltä puuhun. On epäjohdonmukaista opettaa taloustieteessä puhdasta matematiikkaa ennen ihmisen toiminnan logiikkaa ja laskelmia koskevia ehtoja sekä taustaoletuksia.

Vaikka tietty yksilö tietäisi muita paremmin keinoista ja olisi nerokas ongelmanratkaisija, hän ei kuitenkaan voi päästä täydellisesti kenenkään pään sisälle käsiksi hiljaiseen tietoon päämääristä. Tällöin oman elämänsä ongelmanratkaisija ei varmuudella olisi tehokas kenenkään muun yksilön päämäärien saavuttaja. Kukaan ulkopuolinen ihminen ei tällöin edes varmuudella voisi ottaa kantaa kenenkään muun kuin itsensä keinojen "tehokkuuteen". Onko ylipäätään sopivaa edes puhua yhteiskunnan tehokkuudesta?

2. reservaatiohinta: korkein mahdollinen hinta, jonka yksilö on valmis maksamaan