Vastikään kuolleita on rumaa haukkua, mutta en malta olla nostamatta esiin Venezuelan Hugo Chávezia tämän talouspolitiikan vuoksi, sen kun voi jossain määrin kytkeä eurokriisiin. Chávezin sosialististen ihanteiden osa oli voimakas hintasääntely, joka kohdistui lukuisiin perushyödykkeisiin. Tuottajien oli myös pakko myydä tuotteitaan valtiolle sen määräämään alennushintaan. Järjestelmällä Chávez halusi turvata vähävaraisten kulutuskyvyn, hänen mielestään kun elämisen kalleus johtui spekulaattoreista ja ahneista kapitalisteista. Tietysti joissain oloissa – kuten monopolien hallitessa taloutta – tämä voi pitääkin paikkaansa, mutta Chávezin kohdalla kyse oli varmasti paljolti tosiasioiden tulkitsemisesta omien ideologisten silmälasien läpi, ja se yhdistettynä heikkoon talouden toiminnan ymmärrykseen.

Hintakatot ja pakkomyynnit tekivät monista yrityksistä ja sektoreista kannattamattomia, mikä romutti tuotannon ja investoinnit. Se johti jatkuvaan pulaan muun muassa ruuasta ja energiasta – vaikka Venezuelalla on mittavat öljy- ja vesivarat. Sähkökatkot olivat niin pahoja, että jäähdytyslaitteista tuli hyödyttömiä. Kansalaisten oli palattava lihan suolaamiseen säilytyskeinona.

Oman tuotannon rämettyessä Venezuelasta tuli aina riippuvaisempi tuonnista. Se söi maan mittavat öljyn vientitulot. Kuten yleensä sosialistisissa talouksissa – jota Venezuela ei toki ollut likikään puhdasoppisesti – valuutan arvo oli määritelty liian korkeaksi, minkä vuoksi valuutan vaihtoa säänneltiin tiukasti. Valuutan todellinen hinta selvisi mustassa pörssissä, jossa bolivarin sai reilusti virallista kurssia halvemmalla, jopa neljäosalla siitä. Inflaatio laukkasi jatkuvasti päälle 20 prosentissa.

Sääntelytalouden perusvika on, ettei se yleensä kykene ratkaisemaan ongelmaa, jota varten se on luotu. Hintasääntely ei kohenna elintasoa pudottamalla kustannustasoa, koska se ei vaikuta hintojen todelliseen syyhyn eli tuotantokustannuksiin. Tuotantokustannuksia voi pudottaa vain tuotantomenetelmien kehitys. Kun sitä ei tapahdu, hintasääntely johtaa vain tuotannon supistumiseen, koska hyödykkeistä saatu hinta ei kata edes kustannuksia. Jos tuottajille ja välittäjille ei jää voittoa, eivät ne voi kehittää toimintaansa, tai edes pysyä olemassa. Seurauksena on hyödykepula ja armoton inflaatio, joka ei tosin paljastu hintasääntelyn vuoksi virallisilla markkinoilla vaan mustassa pörssissä – eli sillä ainoalla markkinalla, jossa hyödykkeitä sosialistisissa yhteiskunnissa oli aina vapaasti kaupan, markkinahintaan.

Eurokriisiin tämä liittyy jossain määrin sitä kautta, että etenkin Välimeren maissa on runsaasti tiukasti säänneltyjä sektoreita, joille ei pääse syntymään kilpailua, ja Ranskassa Hollande haluaisi vain lisätä samaa lystiä. Tällainen sääntely vaikuttaa toiseen suuntaan kuin hintasääntely eli hintoja nostavasti ja suojeltujen tuottajien eduksi. Mutta kuluttajien ja kansantalouden tappioksi politiikkaa kääntyy kuitenkin molemmissa tapauksissa.

Protektionistisen sääntelyn takana ovat erilaiset eturyhmät, jotka kykenevät sanelemaan harjoitettua politiikkaa omaksi edukseen, mutta kokonaisuuden tappioksi. Ei vaikkapa Italian ongelma ole Montin säästökuuri tai edes aiemmin tuhlaillut valtio, vaan talouskasvun puute, joka on vaivannut sitä vuosikaudet. Jos Italia olisi kasvanut samaa tahtia kuin vaikka Suomi euroaikana, olisi se välttänyt nykyiset vaikeutensa. Protektionismi on haitannut kasvua, ja sen purkaminen avittaisi sitä, mutta ikävä kyllä vaalituloksen perusteella on vaikea uskoa, että Italiassa oleellista kehitystä tässä suhteessa tapahtuu vähään aikaan.