Euroopan reuna-alueilta löytyy kaikkea kummallista. Pohjoisessa on omat kummajaisensa, mutta erikoista on lännessäkin sijaitsevalla saarivaltakunnalla.

Ennen 1700-lukua Brittein saaret olivat niukasti kansoitetut. Lontoosta käsin ei Euroopan asioihin pystytty vaikuttamaan. Teollistuminen alkoi Englannissa ja teollistumisen sekä siirtomaitten luoman varallisuuden voimin Englanti alkoi vaikuttaa Euroopassa. On tosin hyvä huomata, että ennen 1900-lukua kovinkaan moni englantilainen ei Euroopassa sotinut. Maavoimat koottiin pääsääntöisesti saksalaisista, joskus hollantilaisista ja portugalilaisista ja niitten lojaalisuuden takasivat ylämaalaiset rykmentit.  

Saksan yhdistyminen 1800-luvulla tuhosi eurooppalaisen tasapainon eikä sitä tasapainoa ole oikein vieläkään löydetty. Ranska ei voinut ottaa Preussin asemaa Englannin liittolaisena, vaan Lontoo joutui lähettämään molempiin maailmansotiin englantilaisia joukkoja niin, että Sommen tappiot ensimmäisessä maailmansodassa muistetaan Brittein saarilla vieläkin.

Maailmansodat tuhosivat Englannin politiikan. Se ei pystynyt enää ratkaisemaan Euroopan kiistoja, vaan ratkaisijaksi tuli USA, jonka politiikkana toisessa maailmansodassa oli tehdä loppu brittiläisestä siirtomaaimperiumista, niin kuin kävikin.

1900-luvulta lähtien briteillä ei ole ollut kovin selvää politiikkaa. Maa on pyrkinyt katsomaan merten taa, mutta siellä ei ole ollut oikein mitään. De Gaulle tuskin oli merkittävä mies muuten kuin itsepäisyytensä takia ja itsepäisyyteen liittyy myös Englannin pitäminen ulkona EEC:stä. ”EEC on uusi mannermaasulkemus”, sanoi brittien pääministeri Macmillan 1960-luvulla.

Kun britit 1970-luvulla EEC:hen liittyivät, meno on ollut vaivalloista. Juuri mistään sopiminen ei ole ollut helppoa. Osa briteistä (esim. Thatcher) vastusti Saksan yhdistymistä peläten oman maan aseman heikentymistä edelleenkin.

Thatcherin lempisarja tv:ssä oli ”Yes, minister”. Sarjassa ei koskaan paljastettu, mitä puoluetta kuvitteellinen ministeri edusti, mutta hän oli täysin virkamiesten talutettavana. Päähenkilöstä tuli pääministeri siten, että EU piti brittiläistä makkaraa niin heikkolaatuisena, ettei sitä saisi kutsua makkaraksi (vaan jollain muulla nimellä). Kuvitteellinen ministeri Hacker väänsi asian niin. että britit pakotettaisiin syömään salamia ja bratwurstia. Churchillia tavoittelevin sanakääntein Hacker ilmoitti brittien puolustavan saarivaltakuntaansa moisia valtausyrityksiä vastaan. Kompromissiksi tuli, että erityisen huonolaatuista makkaraa saattoi kutsua ”brittiläiseksi makkaraksi” (british sausage) linkissä min. 48.

Aika monta kertaa olen miettinyt, miksi Suomessa ei 1995 pohdittu enemmän brittien kokemuksia EU:sta. Ehkä brittien itsensäkin olisi pitänyt asiaa enemmän pohtia.