Muisti pätkii ankarasti
Kohtalaisella hämmästyksellä katselin tätä julkista keskustelua, jossa kaivattiin Iiro Viinasen ”kaliberin” (väärin kirjoitettu) miestä tai naista.
Tässäpä Viinasen teot:
-ennen ministeriyttä halusi paisuttaa budjettia
-ministerinä uskoi vahvaan markkaan, jota puolustettiin nostamalla korkoja periaatteella ”vain taivas on rajana”. Kun ennen korkojen taivasta olisi tullut talouden helvetti, uhkaus oli yhtä tehokas kuin Viinasen uhkaus, että markka devalvoidaan vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Valitettavasti ei pysynyt sanassaan. Uhkaukset olivat siksi typeriä, että mm. minä ja ylipäänsä SYP:n yksityispankin asiakkaat spekuloivat menestyksellisesti markkaa vastaan. Korkeat korot pakottivat yritykset ottamaan valuuttalainaa, jonka arvo devalvaatiossa kasvoi ja yritykset päätyivät konkurssiin.
-kaiken huippuna oli säästöpankkiryhmän kohtelu. SP-ryhmä oli rahamarkkinoitten häirikkö, jota ei mitenkään olennaisesti rangaistu toimistaan. Esim. talletusten nollaaminen olisi pannut ihmiset ajattelemaan, millaisia ääliöitä säästöpankeissa oli. Laitilan säästöpankki sijoitti Brysselin liikekiinteistöihin, vaikka luottamusmiesten johtaja ei todistettavasti osannut laskea edes oman asuinkuntansa metsästä tukkeja sen enempää kuin taimia, mikä oli hänen varsinainen työnsä. Säästöpankkien tukeminen maksoi hyvin paljon enemmän kuin mitä tähän asti ollut Suomen tuki euromaille.
-Viinasen saavutukset: työttömyysaste oli melkein 20 %, vrt. nykyistä.
Minä en kaipaa Viinasen ”kaliberin” miestä tai naista mihinkään, en nyt enkä koskaan.
Minä kaipaan Viinasta; hänen virheensä olivat pieniä
Muutama tarkentava täydennys Viinasen uraan:
1. Iiro Viinanen oli ennen ministeriyttään hallituspuolueen kansanedustaja ja tuki hallitusta, joka teki suuria virheitä:
– Tuo hallitus paisutti budjettia velanotolla ja elvytti taloutta niin että Suomi oli lainamarkkinoilla maailman suurin velanottaja.
– Tuo hallitus nosti markan arvoa niin, että vientiteollisuuden loppukin kilpailukyky menetettiin.
– Tuo hallitus lupasi yrityksille olla devalvoimatta markkaa, vapautti ulkomaisen velanoton ja käytännössä kehoitti yrityksiä ottamaan ulkomaista (halpakorkoista) lainaa.
Hallituspuolueiden kansanedustajat ovat kaikkina aikoina tukeneet omaa hallitustaan. Iiro Viinanen ei ollut poikkeus.
2. Virheet oli jo tehty Iiro Viinasen tullessa valtionvarainministeriksi Esko Ahon hallitukseen 26.4.1991 Tämä hallitus teki seuraavaa:
– Jatkoi vaalilupausten mukaisesti vielä puoli vuotta elvytyslinjaa ja velan kasvattamista. Markkinat olivat jo menettäneet luottamuksensa Suomen kykyyn hoitaa asioita, korot nousivat 13% tasolle, ulkomaista rahaa ei enää saanut ja tuloksena oli markan devalvaatio 15.11.1991 ja sitten vielä lisää devalvaatiota.
– Seurauksena oli konkursseja -> työttömyyttä -> omaisuusarvojen romahdus -> pankkikriisi -> luottolama -> lisää konkursseja -> aina 20% tasolle asti nouseva työttömyys
– Markan yli 20% devalvoituminen teki Suomesta halpatuotantomaan, kilpailuhirmun jonka talous alkoi sitten vuodesta 2003 alkaen vähitellen taas vahvistua.
Iiro Viinasen virheet ovat mielestäni ymmärrettäviä ja anteeksi annettavia
Iiro Viinanen osallistui yhdessä hallituksensa kanssa yhden virheen tekemiseen. Esko Ahon hallituksen olisi pitänyt tehdä devalvaatio jo toukokuussa 1991 eikä vasta marraskuussa. Menetettiin muutama kuukausi. Iiro Viinanen olisi myös voinut olla hieman vähemmän uskottava puolustaessaan noiden muutaman kuukauden aikana vahvaa markkaa.
Tilanne oli Iiro Viinasen kannalta hankala. Presidentti Mauno Koivisto oli televisioesiintymisissään asettunut puolustamaan vahvaa markkaa ja hallituksen tuli tuolloisen perustuslain nojalla nauttia presidentin luottamusta. Presidentin julkisesta kannasta poikkeaminen olisi perustuslain mukaan voinut johtaa siihen, että presidentti erottaa niskuroivan ministerin/hallituksen.
Luulen, että tuossa poliittisessa ilmapiirissä oli välttämätöntä odottaa, että markkinavoimat ajoivat välttämättömään devalvaatiopäätökseen. En usko että kansa ja presidentti olisivat ymmärtäneet ja antaneet anteeksi, jos poliitikot olisivat tehneet tuon äärimmäisen kipeän, mutta välttämättömän päätöksen.
Kieli ja teot
Kaivoin hesarin arkistosta (ilmeisesti linkki on maksumuurin takana): http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Talouskieli+h%C3%A4m%C3%A4%C3%A4+h%C3%B6lm%C3%B6t/aa920922016?src=haku&ref=%3Fref%3Dhs-navi-paivanlehti
Tässä Johanna Korhonon kirjoittaa talouskielestä 22.9.1992 tuoreesti ja kuin tästä päivästä otsikolla "Talouskieli hämää hölmöt"
Tämän 20 vuoden aikana sanojen ja myös tekojen taakse olisi hyvä nähdä. Se on vaikeaa ja asiat täytyy osata laittaa myös historialliseen kontekstiin. Monesti tuossa asiassa epäonnistuu, mutta jos ei edes yritä ei ole edes teoreettista mahdollisuutta yrittää tulkita maailmaa.Talouskeskustelusta sanon, mitä jotkut väittävät arvovapaaksi, että se on yhtä värittynyttä kuin 1970-luvulla. Jotkut sanovat että köyhimmät saavat liikaa ja he siksi passivoituvat. Samat myös sanovat, että rikkaimmat saavat liian vähän ja he siksi passivoituvat. Molemmat ovat kuulemma kannustusloukussa ja päästäksemme kannustusloukusta köyhempien pitää saada vähemmän ja kovatuloisimpien enemmän. Ja sitten väitetään tuon olevan arvovapaata.
Kyllä Johanna Korhoson
oma logiikka tuossa mättää. Poitti lienee ollut, että työnteosta saa liian vähän (~"rikkaat") ja työtä tekemättä saa liian paljon (~"köyhät"). Tuosta väitteestä saa tietenkin olla erimieltä, mutta logiikka siinä on ihan selkeä. Noista mainituista ajoista lähtien Suomen tulonjako ginikertoimella mitattuna on ollut maailman alimpia eli meillä on hamasta menneisyydestä asti ollut yksi tasaisimmista tulonjaoista. Silti taloudessamme on isoja ongelmia. Tämä osoittaa, että tasainen tulonjako ei takaa (taloudellista) hyvinvointia. Vastaavasti Etelä-Afrikan suuri ginikerroin ja köyhien määrä osoittaa, että myöskään suuret tuloerot eivät takaa taloudellista hyvinvointia (kaikille).
Kieli on tärkeää, eikö?
Neuvostoliitossa varastettiin kieli ja osittain siksi sen teoista ei voinut keskustella. Mutta eikö tuo mitä Korhonen kirjoitti ole oikein. Tuolloin ei edes tunnustettu devalvaatiota. "Kauppapoliittinen alivaltiosihteeri Veli Sundbäck käytti mielikuvitustaan. Hän selitti, että markan kelluttaminen ei merkitse devalvaatiota, vaikka markka vastaisuudessa kiinnitettäisiin uudestaan Euroopan yhteisön valuuttaan ecuun nykyistä alemmalla kurssilla. "Ei se olisi devalvaatio, koska markan arvon määräävät markkinat eivätkä viranomaiset", hän sanoi." Tai vaikka:
"
HARMILLISET ASIAT NAAMIOIDAAN talouspolitiikan kielessä myönteisiksi. "Valtiontalouden tasapainottaminen" tarkoittaa suomeksi sitä, että valtion menoja leikataan muun muassa sosiaalietuuksia karsimalla. "Palkkasopimusten saattaminen kestävälle pohjalle" merkitsee palkkojen alentamista. Toisaalta "hallituksen uskottavuus palautuu", kun kaksi edellä mainittua toteutetaa.
"
Minä en tuosta tekstistä osannut lukea tulonjaon hyvyyden tai pahuuden arvostelua vaan vääristävän kielen arvostelua. Miksihän Sundbäck ei esimerkiksi voinut tunnustaa devalvaation tapahtumista vaan asiaa piti väännellä?
T. Jarno
Viinanen teki omia lisäysesityksiä budjettiin….
… juuri ennen ministeriyttä. Ei se ole hallituksen tukemista, vaan omien irtopisteitten kalastelua. Vasta VM:ssä "löysi valon", kun virkamiehet auttoivat.
Ajatus Koivistosta erottamassa Viinasta on kaukaa haettu. Silloisen perustulainkin mukaan SP oli pressasta riipumaton elin, jonka ei olisi tarvinnut uskoa vahvaan markkaan. Olen viitannut aihepiirin tuossa. Toki sopalle oli moniakin kokkeja, mutta viittamassani keskustelussa kaipailtiin vain Viinasta.
Varsinainen pointtini on, että aika kultaa muistot. 20v. kuluttua kaivataan Kataisen kaltaista "talousmiestä".
Olen samaa mieltä
toisen vierailijan kanssa. Mielestäni Viinanen teki laadukasta työtä. Isojen talouslinjausten vaikutus tulee ~10v viiveellä. Nykyisessä kriisissä Viinasta vastaava ministeri on ensivuonna valittava valtiovarainministeri. Jotkut (mielestäni väärää analyysiä tekevät) tulevat kirjoittamaan hänestä negatiivisia kommentteja vuonna 2025 kun katsovat, että tuo henkilö oli 2015-2016 ministerinä ja kas, silloin meillä oli massatyöttömyys ja ongelmia. Näissä asioissa todellisia syyllisiä pitää aina hakea kauempaa menneisyydestä. Mielestäni nykyisen kriisin osalta he ovat: Heinäluoma, Katainen, Urpilainen ja ne lukemattomat toimittajatampiot, jotka ovat matkanvarrella torpanneet ajatukset, joilla kriisi olisi voitu estää tai lieventää. Esimerkiksi tälläisestä käy se ankara hyökkäys Matti Vanhasen kimppuun, kun hän otti lapin laduilla esille ajatuksen eläkeiän nostamisesta.