Heitän lusikkani vielä vaalisoppaan yhdellä kiintoisalla aiheella. Demarien puheenjohtajaa Antti Rinnettä ei voi syyttää siviilirohkeuden puutteesta, sillä entinen ay-johtaja heitti pääsiäisen alla vaalipöydälle sähäkän kissan ainakin taustavoimiensa näkökulmasta. Rinne haluaa pitkäaikaistyöttömille työvelvoitteen, jota ay-liike on perinteisesti vastustanut. Ajatus ei ole uusi Suomessakaan – samaa esitti jo edellinen liikenneministeri Paula Risikko (kok), mutta aloite ei ottanut tulta.

Mallia sovelletaan eri muodoissa kyllä monessa maassa. Saksan Hartz-malli on niistä tunnetuin – ja menestynein tai arvostelluin, riippuen lähinnä tulkitsijan poliittisesta asemasta. Hartzista vielä tuonnempana. Perkaan aihetta kohtuullisen perusteellisesti, koska aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, ja olen siitä aiemmin eri yhteyksissä kirjoittanut, en tosin muistini mukaan Piksuun.

Rinteen ajatuksena on, että velvoitetyöttömät patistettaisiin työhön, josta maksettaisiin työehtosopimuksen mukainen palkka. Työhön velvoittaisi jo seitsemän kuukauden työttömyys. Rinne sanoo vanhustenhuollosta löytyvän paljon tekemätöntä työtä, kuten vanhusten ulkoilutusta ja kaupassa käyntiä. Malli loisi Rinteen mukaan uutta työtä.

Vastikkeellisen sosiaaliturvan logiikka on, että edunsaajan täytyy tehdä sen eteen jotain hyödyllistä. Rinteen kuvaama hoivatyö jää nyt tekemättä, koska kukaan ei siitä halua maksaa. Niukat resurssit on priorisoitu muualle. Tämä on tietysti totta. Se ei kuitenkaan tee mallista taikatemppua, joka yhdistäisi mutkattomasti ja varsinkaan kustannustehokkaasti työllisyyden kohentamisen ja matalan tuottavuuden julkisten palveluiden tarjoamisen. 

Vastikkeellista sosiaaliturvaa testattiin Kainuussa viitisen vuotta. Valtion rahoittamassa Paltamon kunnan kokeilussa paketoitiin työttömyysturva, asumistuki ja muut etuudet työllistettävän palkaksi. Rinteen mallia mukaillen työllistetyt tekivät velvoitetyötä tuntipalkalla, jonka kunkin työehtosopimus määritteli.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen loppuraportti Paltamosta (löytyy osoitteesta https://www.thl.fi/fi/) ei tue Rinteen mallia ainakaan talouden kannalta. Raportti toteaa kokeilulla olleen kyllä ehdottomasti myönteisiä vaikutuksia etenkin nuorten työttömien syrjäytymisen ehkäisyssä. He saivat mielekästä sisältöä päiviinsä ja yhteiskuntaan kuulumisen tunteen. Sosiaaliterapeuttiselta kannalta tulos on arvokas.

Mutta pysyviä työpaikkoja kokeilusta ei juuri syntynyt. Velvoitetyö ei toiminut siltana työttömyydestä avoimille työmarkkinoille. Työllistetyt tarvitsevat raportin mukaan yksilöllistä tukea työllistyäkseen. Varjotyömarkkina, jota velvoitetyö edustaa, ei ole työnantajien silmissä meriitti. Jossain määrin se jopa ehkäisee työllistymistä avoimille markkinoille, koska vaatimustasoltaan matalaan velvoitetyöhön oli helppo laitostua, jos siitä saa työttömyyskorvausta paremman taloudellisen aseman.

Samanlaisia ovat tulokset muista tukityöllistämisen malleista. Jos työvoimalla ei ole aitoa kysyntää, on sitä hankala luoda työvoimapolitiikan keinoin. Parhaita työllisyysvaikutuksia on raportoitu yksityisen sektorin tukityöllistämisellä sekä ammatillisella työvoimakoulutuksella. Tulos on aika looginen. Jos työttömän työpanokselle ei ole kysyntää avoimilla työmarkkinoilla, on sitä vaikea luoda muulla kuin palkkasubventiolla.

Rinteen ajatuksen perusta on, että tekemätöntä työtä kyllä riittää, jos sen tuotanto organisoidaan oikein. Tietysti maailmassa on rajaton määrä työtä, jolle olisi kysyntää, jos sen hinta asettuisi riittävän alas. Vaikkapa erilaiset kodinhoitopalvelut vetäisivät paljonkin työvoimaa, jos palvelujen hinta olisi riittävän matala. Kukapa ei ulkoistaisi viikkosiivousta, jos sen saisi muutamalla eurolla tunti? Markkinaehtoiseen hintaan kysyntä on kuitenkin hyvin rajallista, koska jokainen osaa siivota luukkunsa itse, ja ostotyö on suhteellisen kallista.

Kunnat voisivat esimerkiksi työllistää paljonkin työttömiä luomalla julkisen kodinhoitopalvelun, josta saisi siivousta, talkkariapua jne. Jos palvelujen hinta subventoitaisiin riittävän alas, kysyntää varmasti riittäisi. Osa työvoimakuluista katettaisiin säästyneillä työttömyysmenoilla. Mutta silti palvelujen tuottaminen maksaisi paljon enemmän, koska työntekijöille olisi maksettava normaali palkka sosiaalietuineen. Lisäksi olisi luotava järjestelmälle puitteet. Palvelu tarvitsee organisaation, työntekijät työ- ja kulkuvälineitä. Heidät on koulutettava tehtäviinsä.

Jos järjestelmää käytettäisiin työllistämisen ensisijaisena keinona, työntekijöiden vaihtuvuus olisi kova, koska määräaikansa työssä olleiden olisi annettava tilaa uusille työttömille. Se vähentäisi järjestelmän kustannustehokkuutta, koska työntekijöiden olisi vaihdettava maisemaa juuri silloin, kun he ovat työnsä kunnolla oppineet. Uudet olisi taas koulutettava ja heidän opeteltava työnsä alusta. Jos taas vanhat työntekijät saisivat pitää paikkansa, työllistämisulottuvuus ei toteutuisi, koska mittaansa enempää ei tällainenkaan palvelu ime työvoimaa.

Tietysti jos palvelun hinta painettaisiin oikein alas, julkista palvelua käytettäisiin mihin tahansa. Parin euron tuntimaksulla voisit palkata itsellesi soutajan kalareissulle, tai vaikka ryyppykaverin. Kyllä kysyntää löytyy, kun subventoidaan tarpeeksi. Ilmiö tunnetaan kaikkialla, missä jotain hyödykettä subventoidaan kaksin käsin. Se vain johtaa kyseisen hyödykkeen holtittomaan tuhlaukseen, ja systeemi maksaa sen mukaisesti. Näin kävisi alennuspalvelumallillekin. Siksi sellaisia ei ole luotu: veronmaksajat eivät suostu, vaikka työttömyys saataisiin sillä painettua vaikka nollaan.

Rinteen mallistakin koituisi paljon enemmän kustannuksia kuin työttömyysmenoista säästyisi. Paltamon kokeilu oli pettymys nimenomaan taloudellisesti. Valtio sai sijoittamistaan rahoista takaisin vain puolet säästyneinä sosiaalietuuksina. Mallin kustannuksia nostivat etenkin henkilöstömenot, koska järjestelmä vaati palkattua henkilökuntaa.

Yhtä mahdoton olisi pyörittää Rinteen mallia ilman suuria panostuksia. Yksinkertaisinkin hoivatyö vaatii jonkinlaisen koulutuksen ja soveltuvuusarvion jo siksi, että työn kohteena on avuton vanhus. Kun kyse on tuhansista pitkäaikaistyöttömistä, järjestelmä vaatisi valtavasti koulutettua henkilöstöä. Velvoitetyöllistetyille olisi maksettava palkan lisäksi normaalit sosiaalietuudet eläkemaksuista lomiin.

Entä millaista työaikaa velvoitetyöllistetty tekisi? Tuskin kokoaikaista, koska silloin hänen työvoimakustannuksensa nousee reippaasti yli työttömyysmenon. Mitä osa-aikaisempi työ, sen suhteellisesti kalliimpaa taas on esimerkiksi työhön kouluttaminen, koska resurssi jää vajaakäytölle.

Kuinka pitkään velvoitetyöllistäminen kestäisi? Niin pitkään, että työtä löytyy avoimilta markkinoilta? Siinä tapauksessa systeemi toimisi vain siinä tapauksessa tarkoituksenmukaisesti, että velvoitetyöllistetyn ansiotaso pysyy työttömyyskorvauksen tasolla, eli hän työskentelee hyvin osa-aikaisesti. Jos ansiot olisivat työttömyyskorvausta korkeammat, voisi velvoitetyö toimia muun työllistymisen esteenä, kuten Paltamon rapotti toteaa.

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen johtava ekonomisti Kari Hämäläinen arvioi ainakin pari vuotta sitten Paltamon mallin valtiolle niin kalliiksi, että se tuskin yleistyy. On vaikea nähdä, miten Rinteen malli välttäisi ongelman.

Lisäksi Paltamon raportin mukaan yksi kokeilun ongelma oli avoimilla työmarkkinoilla vuosien kokemuksen hankkineiden työttömien tunne velvoitetyön turhauttavuudesta ja kehnosta palkkauksesta. Parhaassa työiässä olevat kokivat, ettei heidän osaamisensa saa arvoistaan kohtelua.

Alipalkattu ja työhönsä motivoimaton vanhusten velvoitetaluttaja ei välttämättä ole paras lääke vanhusten sosiaalisiin tarpeisiin. Ei hoivatyöhön voi ketä tahansa laittaa, vaikka työ näennäisesti yksinkertaista olisi. Työhön soveltumaton voisi helposti pahoittaa vanhuksen mielen, tai tehdä jotain vielä ikävämpää.

Kaupassakäyntipalvelu edellyttää, että velvoitetyöllistetty menee puolustuskyvyttömien vanhusten kotiin. Jokainen voi kuvitella siihen sisältyviä riskejä. Ne olisi jollain keinolla ehkäistävä.

Rinteen käsitys hoivatyöstä on aika alentava, vaikka tarkoitus hyvä sinänsä onkin. Jos vanhusten kanssa pyörisi tuhansia valikoimattomia velvoitehoivaajia, ongelmia ilmaantuisi varmasti kukkurakaupalla. Jos ne taas hoidettaisiin ennalta tiukalla valinnalla ja koulutuksella, järjestelmän hinta nousisi tavallisen julkisen palvelun tasolle. Ja Rinteen ajatushan on säästää rahaa.

Lopuksi Hartz-mallista. Siinähän valtio maksaa sosiaalietuuksia sillä ehdolla, että työtä on otettava vastaan varsin tiukoilla kriteereillä. En ota kantaa mallin etuihin ja haittoihin, joita molempia riittää näkökulmasta riippuen. Mutta jos Hartzia pitää hyvänä, perustuu se siihen, että velvoitetyöntekijät työllistyvät avoimille markkinoille, jossa heidän työtään todella kaivataan, joskin alennettuun hintaan. Valtion sosiaalituki toimii eräänlaisena subventiona, mutta oleellinen osa työllistettyjen tuloista tulee yksityiseltä työnantajalta.

Näin matalan tuottavuuden työlle syntyy kysyntää, ja mallin hinta pysyy valtiolle kohtuullisena ja työllisyysaste korkeana. Kääntöpuolena on laaja todella matalapalkkainen työvoimamarkkina.

Jos työttömät työllistettäisiin Saksassa velvoitetyöhön julkiselle sektorille pääosin väkisin väännettyihin näennäistöihin, mallin hinta räjähtäisi käsiin. Kiinnostaisi kovasti tietää, kuinka Rinne ratkaisi mallinsa ongelmat.