Euroalueen velkakriisi on siirtynyt kaikkien otsikoiden ohitse keskittymään deflaatioon tai sen tuomiin uhkakuviin. Siitä huolimatta on nopeallakin vilkaisulla nähtävissä se, etttei useimpien euromaiden velkavuoret ole juurikaan sulaneet, pikemminkin on tapahtunut täysin toisin. Mutta miksei velkavuorista enää juurikaan puhuta? Ovatko rakenteelliset uudistukset kaikki kaikessa? Mitä pankkiunioni ratkaisee? Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia, mutta moni aprikoimani asia johtaa katseet kohti sääntelyä. Mutta millä tavoin?

Valtamedian pauhe kävi vielä pari vuotta sitten täysillä esitellen euromaiden alijäämiä, velkaisuuslukuja ja valtiolainojen spreadeja Saksan bundeihin. Esillä olivat myös luottoriskijohdannaisten hinnat. Kaikki nämä painuivat unholaan, kun löytyi uusi uutiskohde: deflaatiouhka.

Huomio keskittyy sivuasioihin…

Tämä deflaatiouhkahan syntyi ikäänkuin kriisin hoitotoimenpiteiden ”sivutuotteena”. Jos kansalaisten ostovoimaa leikataan irtisanomisin tai palkkaleikkauksin niin se näkyy kysynnän hiipumisena. Kreikassakin hintataso aluksi nousi, koska talouspoliittisella väännöllä kiristettiin veroja. Jos lämmitysenergian hintaa kohotetaan veroilla niin se näkyy ”inflatorisena kehityksenä”.

Kokonaan tutkakatveeseen on jäänyt pohdinta siitä, että helpottaako vai pahentaako euroalueen naama punaisena vaadittu sääntely tätä kriisiä. Periaatteessa pitäisi olla tiedossa, että kaikki ei ole niinkuin pitää. Jos euroaluetta katsoo vaikka Espanjan lainakorkojen kautta, niin tämän alueenhan pitäisi kukoistaa paremmin kuin mitä se tekin n. 10 vuotta sitten ennen kuin se asuntokupla puhkesi.

…kun pitäisi pohtia näitä ongelmia

Olen törmännyt muutamaan mainintaan siitä, miten Etelä-Euroopassa yritysten ja kotitalouksien on vaikea (ellei mahdotonta) saada luottoa. Miksi näin? Yleensä syyksi ilmoitetaan riskinottohaluttomuus, joka syntyy kunnon rysäysten jälkeen (2008-09). Ei ole kysyntää.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Luotoille on kysyntää, mutta tarjontapuoli tökkii. Kun lehdistö ja muu media menee hakemaan haastatteluja niin he eksyvät ennemminkin Santanderin toimitiloihin kuin ”Jorgen korjaamolle”.

Luottojen tarjontapuolen ongelmissa on nähtävissä kaksi erillistä syytä. Ensimmäinen on varovaisuus. Kun juuri hiljattain tuli karttakepistä sormille niin sitä kahdesti miettii ennen seuraavaa kolttostaan. Toinen syy on maagisessa sääntelyssä.

Kun lähes luottolamaisessa olotilassa rahoitusalan firmoja on säännelty keräämään lisäpuskureita ja -pääomia niin ne kaikkien hämmästykseksi tekevät niin, eivätkä luotota näillä samoilla varoilla ”Jorgen korjaamoa”.

Tämän lisäksi on tietysti huomioitava rahoitusalan firmojen segregoituminen euroalueella. Rajoja ylittävä luototus on pudonnut huimasti.

Jokainen euro, joka vaaditaan lisäpuskureiksi tai pääoman vahvistamiseksi on tosiasiallisesti pois operatiivisesta liiketoiminnasta. Lavean rahan laajentuminen syöksyy yhtä lailla inflaatiokäppyrän kanssa.

On vaikeaa ennustaa, mitä tuleman pitää. Sijoittajille Draghin ”Whatever it takes” -puhe oli ratkaiseva käännekohta. Vielä emme ole nähneet tämän luottamuksen horjuvan, vaikka EKP nyt istuukin käsiensä päällä. Mikäli matka jatkuu deflaatioon niin se on hyvää yötä. Mutta auttaisiko kevätjuhlaliikkeet nyt enää niin paljoa, että näiltä tasoilta voitaisiin nousta pitkällä positiolla?